— Tyytykäämme siis kohtaloomme ja lohduttakaamme itseämme sillä, että uskollisesti täytämme välttämättömät velvollisuutemme. Juuri niistä tahdoinkin puhua kanssasi. Sinä olet sellaisen kansan lapsi, joka on hajautunut ympäri maailmaa ja jonka ainoana voimana on se uskollisuus, millä se pitää kiinni perinnäisistä säännöistään, ja se rakkaus, mikä sillä on yhteistä nimeänsä kohtaan. Sinulla on vanhemmat, joiden toivo sinä olet ja joille sinun tulee kuuliaisuudella ja hellyydellä valmistaa suloista onnea. Ja vaikka he vaatisivat kuuliaisuudeltasi suuriakin, niin tottele sittenkin! Sinun jumalasi on palkitseva sinut ja antava sinulle uuden ja jalomman onnen kuin se, minkä uhraat lapsellisen nöyryyden alttarille.

— Niin minäkin uskon, mutta minulla ei ole enää mitään, uhrattavaa, eikä mitään onnea, mitä pyytäisin.

— Älä sano niin, Rahel!

— Älkäämme enää puhuko siitä, jatkoi Rahel. — Yhtä minulla on vielä rukoiltavaa isieni jumalalta, ja se on kuolema. Olen antanut sinulle kaikki, Karmides, paitsi tämän kurjan elämän. Se on kaikki, mikä minulla on jälellä. Ota sekin, jos sinulla voi siitä olla jotain iloa. Minulle se nyt on ainoastaan taakka. Kun tulin tänne, oli minulla vielä toivoa. Olin siksi, heikko, että eräinä hetkinä uskottelin itseäni että se kylmä tapa, millä vastasit kirjeisiini, oli teeskennelty; luulin, että tahdoit kiusata minua nähdäksesi mustasukkaisuuttani, että olit julma minua kohtaan, siksi että rakastit minua. Välistä en tahtonut uskoa, mitä jokainen sanoi minulle, että rakastat Kryysanteuksen tytärtä ja menet kihloihin hänen kanssaan. Minä, muistutin itselleni, että olit luvannut minulle ikuista rakkautta, enkä tahtonut uskoa, että hän minut pettäisi, jolle kerran olin antanut sydämeni, sen tähden että hän oli onneton ja tarvitsi sen. Minä odottelin tilaisuutta katsellakseni lähempää tuota Hermionea, josta niin paljo puhuttiin, ja jota olisin tahtonut vihata. Niin, hän oli kaunis ja sinun rakkautesi arvoinen, Karmides; vaan lohdutin itseäni sillä, että minun silmäni ovat kirkkaammat kuin hänen, ja ettei hänen vaan minun kutreillani on se väri, jota sinä pidät kauniimpana. Hän näytti minusta niin kylmältä ja marmorimaiselta, ja minä tiesin, että sinä rakastit sellaista lämpöä ja antautumusta kuin minussa on. Siis pelkäsin ainoastaan hänen viisauttaan; vaan kun muistin mitä olit sanonut, että rakastit minun yksinkertaisuuttani, koska itse olit viisas, niin rauhoituin siihenkin nähden … ainakin hetkeksi, sillä minua on tähän aikaan hirmuisesti kiduttanut epäilys, mustasukkaisuus ja suru. Olen viettänyt yöni itkemällä ja päiväni odottamalla. Olen istunut ylhäällä altaanilla silmät kiintyneinä kumpuun, jonka takaa ennen aikaan niin monesti näin sinun tulevan esiin ja viittailevan minulle… Mutta miksi puhun nyt tästä? Minä pidän nyt, kuten sinäkin, välttämättömänä, että eroamme. Sinä rakastat Hermionea etkä minua. Ei siis enää ole miksikään hyödyksi puhua suruistani tai nuhdella sinua. Ja koska nyt tapaamme toisemme viimeisen kerran, niin annan sinulle takaisin sen sormuksen jonka minulle annoit, Karmides. Kas tässä!

Rahel pani sormuksen hänen käteensä ja vaikeni, sillä kyyneleet, joita hän ei voinut kauemmin hillitä, uhkasivat tukehduttaa hänen äänensä.

— Rahel, sanoi Karmides — isiesi jumala katsokoon sydämeeni ja tuomitkoon! Jos olen menetellyt väärin sinua kohtaan, niin hän rangaiskoon minua, niinkuin kostava oikeus vaatii! Ja jos näytän kovalta sinua kohtaan, niin hän tutkikoon, eivätkö menettelyäni määrää toivomukseni sinun onnestasi. Mitä minun piti tehdä, kun isäsi oli työntänyt minut luotaan ja hävittänyt jokaisen toivon saada sinut omakseni? Kuinka minun oli menetteleminen, kun olin alkanut ymmärtää, että pyhät velvollisuudet kansaasi, uskoasi ja vanhempiasi kohtaan käskevät sinua karkoittamaan sielustasi jokaisen ajatuksen Karmideesta? Rahel, sinä olet minut unohtava ja jälleen oleva onnellinen. Aika on tuleva, jolloin isäsi ja sinun oma valintasi määrää sinulle puolison, joka ansaitsee omistaa sinun sydämesi. Silloin ehkä näemme toisemme uudestaan ja muistelemme mennyttä vain katkeran ja suloisen sekaisena unelmana…

— Jo riittää, riittää, keskeytti Rahel. — Älä puhu noin! Sinä olet kurja lohduttaja, sanasi eivät rauhoita minua, vaan panevat sieluni kuohuksiin. Voisin sanoa sinulle jotakin, joka jäätäisi veresi, vaan kun minulla ei enää ole sinun sydäntäsi, niin en huoli sinun sääliäsi enkä tahdo vedota omaantuntoosi.

Karmides kalpeni kuullessaan nämät sanat, joiden merkityksen hän aavisti. Vaan hän ei uskaltanut lausua kysymystä, jonka vastaus olisi saattanut vahvistaa todeksi hänen aavistuksensa. Hän oli vaiti ja antoi Rahelin jatkaa:

— Erotkaamme siis. Meillä ei ole enää mitään toisillemme sanottavaa.
Hyvästi, Karmides! Viimeinen yhtymyksemme on nyt lopussa.

— Anna minulle kätesi ja salli, että vien sinut pois täältä, sanoi
Karmides, kun Rahel jäi paikalleen istumaan.