Kun Clemens oli päässyt ensimäisestä hämmästyksestään, ei hän antanut Eusebian vihan säikäyttää itseään. Häntä ihmetytti ja pahoitti, että nainen, joka oli niin tunnettu hurskaudestaan ja Jumalan sanan rakkaudestaan, saattoi antaa sielunsa noin tykkänään hillittömän vihan valtaan, kun asia ei koskenut jumaluusopillisia kysymyksiä eikä puhdasta oppia, vaan vähäpätöistä toalettikalua.
Lempein, vaan suorin sanoin hän ilmaisi kummastuksensa ja teroitti Eusebian mieleen, että vaikka olikin luonnollista ja anteeksiannettavaa heikkoutta antaa ensi silmänräpäyksessä sijaa vihalleen, niin ei kristityn kuitenkaan millään muotoa sopinut pysyä päätöksessä, jonka rakkauden ja kärsivällisyyden päävihollinen oli neuvonut.
Vaan Eusebia ei näyttänyt haluavan kuunnella näitä huomautuksia. Hän suuntasi harminsa nyt myös Clemensiäkin kohtaan. Hän muistutti esilukijaa korkeasta yhteiskunnallisesta arvostaan ja huomautti hänelle hänen omaa vaatimatonta asemaansa; hän ei tahtonut ottaa vastaan nuhteita kokemattomalta pojalta; hän aikoi valittaa piispa Petrokselle hänen sopimattomasta käytöksestään, ellei Clemens heti suostunut tunnustamaan erehdystään ja pyytämään häneltä anteeksi.
Tämän vihanpurkauksen kestäessä Eusebia kuitenkin osasi pysytellä sen rajan sisäpuolella, jossa suuttumusta vielä voi yhdistää sulouteen ja hurmaavaan olentaan. Hän ei ollut Clemensin silmissä raivottaren, vaan ylpeän ja käskevän keisarinnan kaltainen.
Clemensiä, jonka kalpeille poskille nousi heleä puna, rohkaisi tieto, että oikeus oli hänen puolellaan. Hän vastasi, että jos piispa saisi tiedon tästä kohtauksesta ja sen syystä, niin se koskisi häneen kipeästi, ei Clemensin, vaan itse Eusebian tähden, koska piispa näkisi pettyneensä hyvissä ajatuksissaan Eusebian hurskaasta kristillisestä vaelluksesta.
Clemens muistutti hänelle, ettei mikään yhteiskunnallinen asema voi kohottaa ihmistä Jumalan sanaa korkeammaksi, ja että sanan pyhyyttä ei suinkaan vähennä sen henkilön nuoruus, joka sitä julistaa.
Hän kysyi Eusebialta, oliko totta, että hän semmoisten vihanpuuskien valloissa, kuin Clemens nyt oli nähnyt, teki itsensä syypääksi julmuuteen orjattariansa kohtaan.
Ja kun Eusebia ei vastannut tähän kysymykseen muulla kuin uhmaavaisella hymyllä, niin nuori esilukija heitti kaikki arvelut sikseen ja aloitti valtaavaa nuhdesaarnaa, jolta ei suinkaan puuttunut kaunopuheisuutta, koska hänen sanojansa sujutteli hehkuva halu sekä kurittaa että parantaa Eusebiaa.
Eusebia näkyi alussa voivan vaivoin hillitä itseänsä keskeyttämästä puhujaa. Tuo uhmaavainen hymy asui kauan hänen huulillaan. Vaan vähitellen se oli kadonnut ja sijaan tullut vakavuus ja tarkkaavaisuus. Hänen silmänsä pysyivät alati nuoressa esilukijassa, jonka rohkeus ja innostus teki hänet kauniimmaksi Eusebian silmissä. Oli uutta ja kutkuttelevaa saada nuhteita kokemattomalta pojalta.
Mahdollista on, vaikka epävarmaa, että hänen myötätuntoisuuttansa nuorta saarnaajaa kohtaan vihdoin voitti itse nuhdesaarnan voima. Clemens oli tietämättään omaksunut paljon Petroksen voimakasta kaunopuheisuutta; vaan kun hänen oikeutettu paheksumisensa viimein oli purkautunut, muuttuivat nuhteet lempeiksi varoituksiksi, niin lämpimiksi, tuntehikkaiksi ja liikuttaviksi, etteivät voineet olla vaikuttamatta Eusebiaan, jonka hurskaus oli tunnehurmauksen tavoittelemista, ja joka katumuksesta, rangaistuksesta ja parannuksesta oli keksinyt hekumallisia synnin jälkitunteita, suloisempia kuin itse synnin tekeminen.