Kun Clemensin ääni tuli epävarmaksi ja yhä enemmän värähteleväksi siitä liikutuksesta, jonka hän tunsi sydämessään, niin tämä ääni saattoi samat tunnesäikeet värähtelemään Eusebian sydämessä; ja joko tämä oli tullut liikutetuksi Clemensin nuhteista tai ei, niin vaikutti yksin myötätuntoisuuden voima ja aistien hurmaus sen, että kyyneleet tunkeutuivat esiin hänen silmäripsiensä alta, jotka nyt verhosivat noita äsken niin rohkeakatseisia silmiä.
Äkkiä hän nousi sohvasta, heittäytyi Clemensin jalkoihin, tarttui hänen käteensä ja vei sen kyyneleiden kostuttamille silmilleen.
Sitten seurasi katkonaisella äänellä lausuttu tunnustus, että hän oli ollut julma emäntä, suuri synnintekijä. Hän pyysi Clemensiltä anteeksi ylpeätä käytöstään ja lupasi juhlallisesti katumusta ja parannusta.
Clemensiä liikutti tämä äkillinen nöyryys, ja hänenkin silmiinsä tulivat kyyneleet samalla kertaa kuin hän tunsi sydämellistä iloa tämän herätyksen johdosta, jonka välikappale hän oli ollut.
Eusebia nousi seisoalleen, vaan Clemensin käden, johon oli tarttunut, hän piti vielä omissaan, kun palasi sohvaansa, johon mielenliikutuksen valtaamana vaipui.
— Sisareni, sanoi Clemens, — tahdon rukoilla, että sinun heräämisesi kantaisi pysyväisiä hedelmiä ja saisi aikaan mielenmuutoksen, joka voittaa sinun kiivaan luontosi kiusaukset.
— Tee se, armas veli, kuiskasi Eusebia.
Hän nojasi nyyhkyttäen tuuheakiharaisen päänsä aivan liki esilukijan povea ja painoi, ylenmäärin liikutuksen valtaamana, hänen kätensä sydämelleen.
Clemens tunsi, kuinka Eusebian rinta kohoili ja laskieli sisällisestä myrskystä.
Nuoren papin hellyyteen ja osanottoon yhdistyi tunne, jota hän ei ymmärtänyt. Hän sallikin vastustamatta Eusebian pidättää hänen kättänsä, ja kun Eusebia uudestaan kuiskasi: — Armas veli! niin se kaikui hänen korvissaan kuin suloisin soitanto.