Kun Eusebian oli onnistunut hillitä tunteensa, pakotti hän Clemensin hellällä väkivallalla istumaan viereensä sohvalle.
Hän tahtoi tehdä tunnustuksen veljelleen, ilmaista hänelle kaiken sen kovuuden ja vääryyden, johon oli tehnyt itsensä vikapääksi palvelijoitansa kohtaan, voidakseen vilpittömällä katumuksella saada häneltä anteeksiannon vakuutuksen.
Ja kun Clemens oli kuullut hänen tunnustuksensa ja vakuuttanut hänelle syntein anteeksiannon, oli hänellä vielä yksi pyyntö nuorelle esilukijalle esitettävänä.
Tämän pyynnön hän esitti punastuen ja nähtävästi hämillään.
Hän toivoi, että tämä käynti, tämä kohtaus, jäisi piispalta salaan. Olihan piispa ylipäänsä niin ankara, eikä Eusebia tahtonut millään muotoa, että piispan hyvät ajatukset hänestä huononisivat sen kautta että hänen tietoonsa tulisi Eusebian kiivas luonto ja hänen tylyytensä orjattaria kohtaan.
Hän oli monta kertaa ripittänyt itsensä piispan edessä ja tunnustanut hänelle kaikki muut synnit ja heikkoudet, vaan ei tätä. Laiminlyömiseen, sen hän vakuutti, ei kuitenkaan ollut mitään muuta syytä kuin hänen heikko ymmärryksensä, joka siihen saakka ei ollut älynnyt, että tylyys ihmisiä kohtaan, jotka olivat syntyneet orjuuteen ja jotka kaitselmus oli määrännyt toisia tottelemaan, oli jotakin väärää ja rangaistavaa.
Eusebia lisäsi nöyrästi, että tämä ymmärryksen puute osoitti, kuinka suuresti hän tarvitsi ystävää, ja hän pyytämällä pyysi, ettei Clemens, jolle hän nyt oli avannut sydämensä, hylkäisi häntä, vaan olisi hänen uskollinen ystävänsä.
Clemens olisi mahdollisesti päässyt asiasta vetoamalla nuoruuteensa, jonka vuoksi hän ei ollut oikein sopiva sellaiseen toimeen; vaan hän oli äsken saavuttanut voiton, joka sai hänet luottamaan sanojensa voimaan, hän tunsi sitä paitsi niin sydämellistä osanottoa Eusebian kohtaloon eikä tahtonut jättää häntä johdatuksetta tuuliajolle, kun kerran oli suunnannut hänen uransa hyvää satamaa kohden.
Hän suostui häveliäästi hänen pyyntöönsä.
— Oi, tule sitte pian ja usein, rakas veljeni, jatkoi Eusebia. — Minulla on niin paljo sinulle sanottavaa ja niin monta surua ilmaistavaa, jotka nyt tuntuvat kahta raskaammilta, koska minun täytyy ne sulkea sydämeeni. Pidä minua siskonasi — ikäänkuin meillä olisi, ei ainoastaan sama taivaallinen, vaan myöskin sama maallinen isä. Sinuun minä olen luottava, ja sinä saat kuulla jokaisen heikkouden, jokaisen syntisen ajatuksen, joka nousee sieluuni. Juuri tällaista hellää rippi-isää olen ikävöinyt ja nyt löytänyt sinusta. Oi, tule usein ja pian siskosi luo, armas Clemens!