Kuinka kauan Eusebia oli odottanut tätä hetkeä, jolloin hän suoraan ja hämilleen joutumatta saattoi lausua nämä sanat: armas Clemens!
Hän oli usein toistellut niitä salaa itsekseen — budoarissaan, torilla, kun hän kantotuolinsa uutimien välistä tähysteli nuorta esilukijaa jostakin vastaantulevasta pappissaatosta, kirkossa, jossa hän lehteriltään katseli häntä, hänen lukiessaan sunnuntain evankeliumia.
Äänessä, jolla sanat lausuttiin, olikin paljo hellyyttä ja puoleksi peitettyä voitonriemua.
Eusebian aie oli hänen omissa silmissään viattominta maan päällä. Hänen mieltymyksensä Clemensiin oli oleva puhtaasti platoonillista laatua, hengellistä rakkautta, johon ei ensinkään sekoittuisi maallisia aineksia. Hän toivoi voivansa herättää nuorukaisessa samanlaatuista vastarakkautta, johon kernaasti saisi sekaantua vähä viatonta haaveilua, niinkuin hänessä itsessäänkin. Jos tämän molemminpuolisen aatteellisen välin kehittyessä haaveiluun sekautuisi himmeä muiden tunteiden koitto, niin ei Eusebia suinkaan aikonut tuomita itseään eikä Clemensiä ankarasti; hän myönsi päin vastoin itselleen, että toivoi jotakin sellaista, sillä sehän olisi hänen tunteittensa puhtauden tulikoetus. Hän oli silloin, harjoittaakseen mielenlujuuttansa, myöntävä sellaisille tunteille jonkun liikkuma-alan — oli salliva niiden vapaasti hämäryydestään muodostua kuviksi, puoleksi taivaallisiksi, puoleksi maallisiksi, oli salliva niiden esiytyä ja lähestyä kaikessa houkuttelevassa suloudessaan, vaan ainoastaan vajotaksensa ja hajaantuaksensa hänen tahtonsa taikavoiman edessä. Jos ne muodostuisivat uudestaan, niin ne saisivat taas lähestyä, mutta kärsiä saman kukistumisen. Se oli oleva sotaleikkiä, hyödyllistä ja samalla niin suloisen houkuttelevaa, olematta ollenkaan vaarallista, jos hän vain kutakuinkin vartioitsi itseään. Sillä olihan hänen ja Clemensin seurustelu oleva itsessään uskonnollista laatua: hurskauden harjoittamista ja rukouksessa yhdistymistä.
Vaan jos kerran tultaisiin siihen, että molemmat tuntisivat itsensä puoleksi voitetuiksi ja havaitsisivat toinen toisensa heikkouden; kuinka liikuttavaa tämä havainto olisi, kuinka voimakkaasti he silloin tukisivat toisiansa yhteisessä taistelussa samaa taipumusta vastaan, kuinka lämpimästi he rukoilisivat toinen toisensa sivulla!
Tuntien jo edeltäpäin tällaisen mahdollisuuden esimakua Eusebia salli katseensa nyt jo vajota mitä tulisimmalla osanotolla, mitä hehkuvimmalla sisaren hellyydellä Clemensin suuriin, kaihomielisiin silmiin.
Tämä istui ääneti hänen vieressään, mielessä toivomus, jota hän itse ihmetteli. Hän ei voinut käsittää miksi — vaan hän toivoi, että Eusebia uudestaan tarttuisi hänen käteensä ja painaisi sen yhtä kovasti kuin äsken sydämelleen.
Tärkeä askel hellään yhteyteen oli jo otettu. Ei kukaan, ei edes Petros, jolle Clemens piti velvollisuutenaan ilmaista kaikki ajatuksensa ja toimensa, ollut saava tietoa tästä kohtauksesta. Kamariorjatar, joka oli ollut siihen välikeinona, käskettiin olemaan vaiti. Oli siis nyt jo olemassa salaisuus Eusebian ja Clemensin välillä, ja tämä salaisuus täytyi ulotuttaa heidän tuleviinkin yhtymisiinsä. Eusebia pyysi häntä palaamaan pian ja usein, sillä hän muka mitä kipeimmin kaipasi hänen hengellistä apuaan, hänen ystävyyttään ja tuttavallista luottamustaan. Vaan koska heidän yhtymisiensä piti oleman salaisia, niin myöhäinen iltahetki oli oleva sopivin; vasta silloin Eusebia sai olla itsekseen ja nauttia yksinäisyydestään. Takaportti, josta Clemens tällä kertaa oli tullut sisään, oli silloin oleva auki, ja kun ei yhtään ikkunaa antanut pihalle, niin hänen ei tarvinnut pelätä asiaan kuulumattomia silmiä.
Eusebia ilmoitti tämän äänellä, joka soi niin siveelliseltä, avomieliseltä ja viattomalta. Clemensistä oli tässä salaisessa jotakin viehättävää, jota hän ei voinut selittää. Hän ei löytänyt mitään syytä kieltää, ja jos joku aavistus olisi hänelle sanonut, että hänen tuli tehdä se, niin hän sillä hetkellä tuskin olisi kyennyt sellaiseen uhraukseen.
Vasta Eusebian jätettyään, kun hän kulki tyhjiä katuja virkaveljensä Eufeemioksen luo, hän muisti että yötä oli jo pitkältä kulunut ja että hän tuli kovin myöhään siihen pyhään työhön, johon Eufeemios oli häntä odottanut. Kenties Eufeemios oli jo mennyt makuulle. Vaan kotiinsa Skamboonidain mäelle hän ei tahtonut palata, sillä Petros ei odottanut häntä tänä yönä, ja tällä hetkellä tuntui hänestä vastenmieliseltä tehdä kasvatusisälleen tiliä siitä, millä tavoin oli viettänyt nämä tunnit.