Heerakleoon sanoi:

— Henkimaailmassa on jo kauan aikaa sitten, nimittäin Jeesuksen elämän aikana, tapahtunut suuri muutos. Tästä muutoksesta me kuitenkin tiedämme sangen vähän. Tosin näkyväinen maailma, niinkuin Platoon sanoo, on henkimaailman varjo, ja kun varjostava esine vaihtuu, niin vaihtuu varjokin, vaan se kuvastaa kuitenkin ainoastaan esineen ulkopiirteet, ja niitäkin vaillinaisesti. Mitä tarkoitan, tulee sinulle selvemmäksi siitä, jota nyt aion kertoa. Olen urkkinut tietooni ja pannut muistiin monta salaperäistä tapausta, jotka todistavat henkimaailmassa tapahtunutta muutosta, vaan niistä kerron ainoastaan seuraavan:[8]

Epiterses, kaunopuheen opettajan Aemilianuksen isä, matkusti kerran Italiaan laivassa, jossa oli paljo matkustajia ja kauppatavaroita. Kun laiva oli tullut Ekinadien saarien edustalle, tuli tyyni. Oli ilta, vaan useimmat laivamiehistä ja matkustavista olivat vielä valveilla, kun äkkiä kuulivat kaikki äänen, joka tuntui tulevan Paksaisaarilta ja huutavan perämiehen nimeä. (Hän oli Egyptiläinen ja nimeltään Tasus). Kaikki rupesivat ihmettelemään, ja Tasus itse peljästyi kovasti. Vasta kun ääni oli kolme kertaa kuulunut, uskalsi hän vastata, ja sen jälkeen huutaja vielä suuremmalla äänellä antoi kuulua seuraavan käskyn: kun olet päässyt Paloodeen seuduille, niin ilmoita, että suuri Paan on kuollut! Kaikki ihmettelivät vielä enemmän, ja neuvoteltiin, mitä oli tehtävä. Tasus itse päätti, jos tulisi hyvä tuuli, purjehtia ilman muuta Paloodeen ohitse, vaan jos tuuli tyyntyisi sen läheisyydessä, niin hän aikoi huutaa kuultavaksi mitä oli saanut tietää. Ja kun laiva oli saapunut Paloodeen edustalle, niin oli silloinkin tyyni, jonka tähden Tasus päätöksensä mukaan huusi laivansa perästä maahan päin kääntyneenä ne sanat, jotka oli kuullut: suuri Paan on kuollut! Tuskin nämä sanat olivat lausutut, kun ilman täytti ihmettelyn sekainen huokailu. Roomassa tämä tapaus tuli pian tunnetuksi. Ja keisari Tiberius kutsutti Tasuksen luokseen, ja tutkitti tarkemmin tapauksen menoa, sen mahdollisia perusteita ja sen merkitystä.

Samankaltainen tapaus, jatkoi Heerakleoon, — sattui grammatikko Deemeetriokselle, kun hän kulki tutkimusmatkallaan ympäri Brittien saaria. Tämän minä asetan yhteyteen sen huhun kanssa, joka Jeesuksen aikana kiersi maailmaa ja herätti paljon huomiota Roomassa, että nimittäin Foiniks-lintu uudestaan oli näyttäytynyt Egyptissä;[9] samaan yhteyteen asetan myös senkin seikan, että samasta ajasta alkaen ikuinen lamppu egyptiläisen Ammoonin temppelissä on tarvinnut vuosittain vähemmän määrän öljyä kuin muinoin.[10] Sillä pienet seikat, Kryysanteus, saattavat olla sangen suuren muutoksen merkkejä. Mutta onpa olemassa selvempiäkin todistuksia, kuin nämä. Niitä näen siinä, että ennustusvoima yhä enemmän ja enemmän katosi tältä oraakelilta jo kauan aikaa ennen kuin kristityt tulivat mahtavaksi lahkokunnaksi, ja että kaikki muut lukemattomat oraakelit vähitellen itsestään vaikenivat; vieläpä siinäkin, että usko jumaliin on sammunut yhä useampien sydämestä, ettei runoilijoita eikä taiteilijoita enää elähytä sama innostus kuin ennen, ja että kauheita onnettomuuksia, toinen toisensa kintereillä, tapahtuu ympäri maailman, vähentäen ihmisten sukukuntaa. Koko meidän Hellaamme ei jaksa nyt, kuten näen olevan kirjoitettuna, asettaa niin monta raskasaseista soturia, kuin muinoin pieni Megara lähetti Persialaisia vastaan. Etkö huomaa jotakin puuttuvan, joka muinoin on ollut, että joku käsi, joka muinoin oli avoinna, nyt on puristunut nyrkiksi yli maailman? Voitko sanoa, mitkä ne muurit olivat, jotka muinoin pitivät tuntemattoman idän joukkoja heidän omissa rajoissaan, ja minkä tähden nämä muurit ovat äkkiä kukistuneet? Mistä on tullut se kaihosa himo, joka on tarttunut erämaan poikiin ja ajaa heitä, laine laineelta, murtumaan meidän legioniemme rautaa vastaan? Eivätkö he lopuksi murra estettä ja tulvaa meidän ylitsemme? Voitko sanoa, miks'eivät meidän metsämme eivätkä lähteemme suhise kuten muinoin, minkä tähden luonnon vertauskuvat äkisti ovat jäykistyneet hengettömiksi merkeiksi, joissa eivät mitkään jumaluusvoimat ilmaannu? Tuo käsittämätön ja tajuamaton, joka muinoin kävi henkäyksenä läpi esineiden, tuo jokin jota me kutsuimme suureksi Paaniksi, joka ikäänkuin huilun säveleillä elähytti luonnon yksinäisyyden, se on poissa. Se nousi kuin sumu maasta, kohosi aina ylemmäksi ja katosi avaruuteen. Minulla sen tie on selvillä. Kun se poistui Gaiasta (maasta), niin ääni, joka nousi Pyytoon maanraosta ja Trofoonioksen luolasta, kävi yhä heikommaksi, sillä tuo käsittämätön voima oli jättänyt maan syvyyden ja ikäänkuin häilyili nyt maanpinnan yläpuolella, tunkeutuen ihmishenkiin. Siten minä selitän sen ilmiön, että maailma yht'äkkiä tuli täyteen tietäjiä, sibylloja, velhoja, loihtijoita, ilmestyksiennäkijöitä, taikureita ja ihmeiden tekijöitä, joiden joukossa Apolloonios Tyanasta oli suurin. Ennen semmoiset olivat melkein tuntemattomat, niitä oli aina vain yksitellen, nyt tuli heitä maa tulvilleen. Kteesifoonista Heerakleen patsaihin asti kansat näkivät heidän ihmetöitänsä, kunnes viimein tuo selittämätön voima katosi ihmisistäkin. Nämä ilmiöt olen huomannut varjossa, ja niistä päätän että suuri muutos on tapahtunut varjoa luovassa esineessä. Mutta mikä tämä muutos on ja mistä se on tullut? Tätä kysymystä sieluni on tutkinut ne pitkät vuodet, jotka olen täällä yksinäisyydessä viettänyt. Ja kun olin tutkinut kymmenen vuotta, kaksikymmentä vuotta ja koettanut monta eri tietä, tunkeutuakseni salaisuuteen, niin minun täytyi kuitenkin lopuksi pysähtyä siihen arveluun, joka jo mietiskelemiseni ensi alussa tyrkkäytyi mieleeni, vaan jonka minä silloin hylkäsin alhaisena ja epäfilosofisena. Ne luonnon lait (niin minä ajattelen), jotka ovat vallitsemassa ihmismaailmassa, ovat henkimaailman lakien varjoja ja niillä on niissä vastineensa. Se laki, joka käskee, että ihmisen tulee syntyä, vanheta ja kuolla, on sen lain varjo, jonka alaisia Olympoksen asukkaat olivat. He ovat, kuitenkin korkeammassa merkityksessä kuin me, syntyneet — niinhän tarukin sanoo — he ovat vanhentuneet, ja he ovat kuolleet. Suuri Paan on kuollut, Apolloon on kuollut, ne olennot, joita meidän isämme kunnioittivat, ovat kuolleet. Älä hämmästy, Kryysanteus, minun sanojani! Niissä ei ole mitään herjausta. Nuo hyvät ja jumaloitavat olennot, jotka täyttivät maailman ihanuudella ja ilolla, jotka rakastivat puhtaita ja rehellisiä, suojelivat yhteiskuntia ja rankaisivat rikollisia, he olivat kuolevaisia kuin ihminen, heidän suojattinsa, ja kuolemattomia kuin hänkin. Oi, istuinhan minä jo nuorukaisena Apolloonin kuvan edessä ja katselin tuntikausia hänen kasvojaan, ihastuneena niiden tyyneyteen ja yliluonnolliseen ihanuuteen! Ja kuitenkin virtasivat kyyneleeni, sillä mitä kauemmin häntä katselin, sitä haikeammin kuulti hänen kauneutensa läpi surumielisyys, — olympolainen ja yliluonnollinen, kuten hänkin — ja minä ihmettelin, oliko taiteilija tietäen pannut teokseensa sen vivahduksen vai seuraako se välittömästi, ilman taiteilijan aikomusta, korkeinta muodoissa kuvattavaa kauneutta.

Nyt tiedän mitä tuo vivahdus merkitsi: se oli kuolevaisuuden tietoisuus. Olympoksen asukkaat olivat korkeampaa sukua kuin me: isämme kutsuivat niitä jumaliksi, te filosofit kutsutte niitä oikeammalla nimellä voimiksi tai demooneiksi. Niinkuin he ohjasivat ihmisen ensimäistä kasvatusta, niinpä heidän omanakin kasvatuksenansa ja alituisena tehtävänänsä oli: järjestää meidän sukuamme yhteiskunniksi, opettaa niille oikeutta ja herättää niitä kauneutta rakastamaan. Tästä toimesta heidät on kutsuttu pois; heitä ei enää ole olemassa meidän kannaltamme katsoen, sillä he ovat palanneet takaisin siihen kohtuun, joka heidät synnytti, moninaisuuden yksiöön, kaiken lähteeseen, kaiken olevaisen keskukseen: ainoaan, totiseen Jumalaan. Kirottu olkoon se ajatus, että ne jumalat, joiden polville hurskaat esi-isämme laskivat rukouksensa, joita he tuskassaan huusivat avukseen ja onnensa päivinä ylistivät, olivat vain tyhjiä mielikuvituksen tuotteita! Mutta että he olivat kuolevaisia, siitä oli aavistus jo olemassa hämärässä muinaisuudessa, ja sille antoi Heesiodos muodon kertoessaan veden neidon, naiadin lauseen:

Yhdeksän väkevää miespolvea versovan nähdä saa lorusuu varis, seitsenkolmatta kiitävä hirvi, kolmen hirven ikää ikä kaarneen, kaarnehen aikaa yhdeksän elo Foiniksin, palavan tämän näämme kutrikkaat jymy-Zeun somat immet kymmenen kertaa.

Näin Apolloonin pappi puhui, lampun valon lekutellessa hänen kuihtuneilla kasvoillaan. Hänen vieraansa oli häntä kuunnellut tarkkaavaisena, vaan ei tahtonut nyt tehdä mitään muistutusta hänen puheensa johdosta ja siten pidentää keskustelua, ehkä sentähden, että yötä oli jo pitkältä kulunut ja vanhus tarvitsi lepoa.

NELJÄS LUKU.

Kryysanteus.

Lukija muistanee tämän kertomuksen alusta erään miehen, joka kauniina aamuhetkenä meni Ateenan torin poikki, kun kaupan vilinä siellä oli vilkkaimmillaan, ja jota silloin toiset sanoivat rikkaaksi Kryysanteukseksi, toiset filosofi Kryysanteukseksi, toiset pääpakanaksi Kryysanteukseksi. Juuri sen miehen lukija nyt näkee esiintyvän Delfoissa ja häiritsevän viimeisen Apolloonin papin yksinäisyyttä. Nuo kolme yllämainittua lisäystä hänen nimeensä olivat kaikki oikeutettuja, viimeksimainittukin. Että Kryysanteus oli Ateenan rikkain mies, se ei siihen aikaan vallan paljoa merkinnyt; enemmän merkitsi se, että jos hän olisi vaihtanut Ateenan Tiberin varrella olevaan komeaan Baabeliin tai sen nuoreen loisteliaaseen kilpailijaan Bosporoksen rannalla, ja siellä viettänyt semmoista elämää, joka olisi soveltunut yhteen hänen varojensa ja ajan tapojen kanssa, niin hän olisi tuhlaavaisella ylellisyydellä voinut voittaa kaikki muut kuin keisarin suosikit ja kristityt piispat, sillä emme puhu hovista itsestä emmekä sen loistavasta komeudesta, joka luonnollisesti voitti kaikki, mitä yksityinen sillä alalla saattoi aikaansaada. Vaan Kryysanteuksessa ei ollut rahtuakaan sellaista kunnianhimoa. Hän jäi Ateenaansa, eikä syy siihen ollut tuossa Cæsarin ylpeydessä, jota miellytti enemmän olla ensimäisenä pienessä kylässä, kuin toisena Roomassa. Ateenassakin moni hänet voitti komeudessa ja ylellisyydessä.