— Ei, meillä on vielä lauselma paljoa myöhemmältä ajalta:
Toukan pistämä, päivän polttama tai viluyössä kuihtunut taikka jo umpussaan rujokasviksi säätty maailman puun joka lehtinen on, yks' täydellinen vaan.
— Apolloon, jatkoi Heerakleoon, oli kaunis kasvoiltaan, vaan ennustajana kutsuttiin häntä kuitenkin vinosuuksi, koska hänellä oli syytä milloin ylimalkaisilla, milloin kaksimielisillä sanoilla torjua kiusallista uteliaisuutta. Niin paljo on kuitenkin selvillä, että oraakeli ei suinkaan kantanut vihaa Jeesusta kohtaan. Ei ketään, ei edes Sookratesta, ole Apolloon niin suuresti ylistänyt, kuin tuota viisasta miestä Juudan maalla.
— Hän oli, sanoi Kryysanteus, — uskonnollinen henki, täynnä jumalallisen lämpöä, käytännöllisen viisauden opettaja ja suuri ihmeitten tekijä. Porfyrios kertoo opettajastaan, Plootiinoksesta, että tämä neljä kertaa hurmauksen tilassa oli nähnyt alkuyksilön, ainoan ja totisen jumalan. Tämä tapahtui, kun hän jo oli vanha ja elänyt elämää, jonka koko harrastus tarkoitti yksinomaan sielun puhdistusta ja aatteiden maailmaa. Minä arvelen että sen, minkä Plootiinos saavutti vaivuttamalla sielunsa tajuttomuuden ja muodottomuuden mereen, että sen omisti Joosepin poika paremmin luonnosta ja pysyväisenä omana, niin että hän saattoi vaeltaa ihmisten joukossa ja vaikuttaa ulkomaailmassa häiriintymättä sen kautta jumaluuden katselemisessa. Mitä hänellä oli mitä suurimmassa määrässä, sitä, tahi ainakin sen mahdollisuutta, on meillä kaikilla vähemmässä määrässä. Lumpeenkukka näyttää keijuilevan vapaasti laineen huipuilla, vaan sen varsi ulottuu syvyyden läpi ja on juurillaan kiinni sen pohjassa. Niin häilyy ihmishenkikin rajoitetussa vapaudessa maailman virran pinnalla, ja sen järki on kuin kukkasen kehä, joka aukenee auringon loisteessa ja kääntyy sen perässä: vaan se on kaksilla juurilla, tunteen ja mielikuvituksen juurilla, kiinni maailmanhengessä — Apolloonissa, tai miksi häntä tahtoo kutsua. Niiden kautta Jumala tunkeutuu meihin; niiden kautta hän puhuu meidän sieluissamme, kuin puhejohdattimen kautta, ja ilmaantuu monissa muodoissa: omantunnon äänenä, taiteilijan innostuksena, aavistuksena ja ennustuksena. Ettei näiden havaitsemusten alkusyy ole itse yksityisihmisessä, vaan on yleinen ja yhteinen, nimittäin Jumala, hänen ilmestyessään maailman henkenä, se näkyy siitä, että omantunnon lakien perussäännöt ovat kaikissa kansoissa ja ihmisissä samat, ja että taiteen teoksissa, vaikka tosin eri puolilta ja toisissa täydellisemmin toisissa puutteellisemmin, kuvastuu sama aate.
Kun Kryysanteus vaikeni, eikä vanha Heerakleoon, joka hymyillen oli kuunnellut, näkynyt haluavan mitään väittää vastaan, alkoi Hermione kainosti puhua ja lausui:
— Tämä havaitaan myöskin siitä taivaallisesta lämmöstä, joka leviää sieluun, kun sen valtaa joku kaunis, tosi ja hyvä. Erilaisuudet taas voidaan selittää ihmisten erilaatuisten sieluntaipumusten avulla. Kaksi kukkaa, jotka kasvavat toinen toisensa vieressä samanlaisesta maaperästä ja saavat siitä samanlaisen ravinnon, muuntavat tämän, kumpainenkin oman erityisen luonteensa mukaan, ja antavat sen luotaan suloisina, vaan keskenään erilaisina tuoksuina. Eikö ole niin, isä?
Kryysanteus hymyili myöntävästi, pani kätensä tyttärensä kaulalle ja suuteli häntä otsaan.
Kun aurinko oli laskenut, niin Heerakleoon palasi vieraittensa kanssa asuntoonsa. Täällä Hermione erkani heistä ja seurasi vanhaa palvelijatarta, sillä neitosen oli määrä samana iltana kylpeä Kassotiin lähteessä sekä muuten valmistautua tulevaksi yöksi, joka piti vietettämän tutkistelemalla ja rukoilemalla. Seuraava päivä oli sitten käytettävä uudistettuun kylpemiseen, paastoon ja yksinäisiin tutkistelemuksiin, kunnes hämärä oli tullut. Silloin piti isän johtaman Hermione Pyytian kolmijalalle, joka seisoi ennustushöyryjä huokuvan aukon suulla, ja Hermionen piti jäädä yöksi yksikseen temppeliin, ilmestystä odottamaan.
Kun miehet olivat kahden kesken pienessä kamarissa leväten sohvillaan, sytytetty lamppu välillään, pyysi Kryysanteus isäntää selittämään niitä kummallisia sanoja, jotka oli lausunut Apolloonin kuolemasta.
Heerakleoon suostui mielellään niitä selittämään, ja nyt tuli näkyviin, että vanhus oman henkensä vaatimuksesta oli laatinut itselleen teosofisen järjestelmän, josta hän löysi sen lohdutuksen, jota tarvitsi sen opin perikadon korvaukseksi, jota hän lapsuudestaan saakka oli palvellut ja uskonnollisella lämmöllä rakastanut. Hän rakasti muistojaan, kunnioitti sitä kukistunutta suuruutta, jonka palveluksessa oli työskennellyt, ja hän taisi kuitenkin, koska tämä oppi sovitti hänet kohtalon kanssa, kuolla tyytyväisenä ja rauhallisena, viimeisenä Apolloonin pappina katsellen hyljättyä temppeliänsä.