Vanha Heerakleoon ojensi kätensä Hermionelle ja vei vieraansa lähellä temppeliä olevaan huoneeseen. Hänen iäkäs palvelijattarensa, ainoa toveri hänen yksinäisyydessään, teki leposijat Kryysanteukselle ja hänen tyttärelleen, pesi heidän jalkansa ja katti heille pöydän, johon asetteli leipää, maitoa, hedelmiä ja viinirypäleitä. Hän ei myöskään unohtanut tehdä raittiista kukista seppeleitä, joilla tämän yksinkertaisen aterian vieraat saivat koristaa itseänsä.
Jo alkoi hämärtää huoneessa, jonka ainoa ikkuna antoi lähellä olevalle kallioseinämälle. Ruokaillessa keskustelu sattui kääntymään seutua ahdistavaan rosvojoukkoon. Siitä vanha pappi ei muuta tiennyt, kuin että rosvot olivat kristittyjä, jotakin lahkoa, jota muut kristityt vihasivat, että ne eivät olleet maassa syntyneitä, vaan olivat sinne tulleet, ei tietty kuinka tai mistä, sekä että ne viime keväällä eräänä päivänä olivat suurena joukkona tulleet alas pyhäkköön ja vaatineet häneltä temppelin avaimia, vaan eivät tehneet hänelle eivätkä hänen palvelijalleen mitään pahaa, eivätkä myöskään vahingoittaneet mitään temppelissä, jossa muutoin ei enää mitään ollutkaan, joka olisi voinut tyydyttää saaliinhimoa. Keisari Constantinus oli siinä kohden jo aikoja sitten ehtinyt heitä ennen ja korjattanut pois viimeiset kalleudet, jotka tuo muinoin äärettömän rikas pyhäpaikka vielä omisti. Ukko puhui tästä viimeisestä seikasta äänellä, jossa ei ilmautunut mitään katkeruutta. Vanhuus oli ehkä jäätänyt hänen sydämensä. Vaan Ateenalaisen kasvot synkistyivät, ja hän tuskin kuunteli vanhaa palvelijatarta, joka ryhtyi puheeseen ja kertoi, että rosvojoukko oli monta kertaa tehnyt öisiä hyökkäyksiä läheiseen Delfoin kaupunkiin, ryöstänyt paljon ja lyönyt monet ihmiset kuoliaaksi. Vaan nyt oli tullut Korintoksesta osasto sotilaita Delfoita suojelemaan. Tämän tiesi palvelija kertoa, sillä hänen täytyi käydä kaupungissa talousasioilla, vaan hänen isäntänsä ei sitä koskaan tehnyt.
Aterian jälkeen astuttiin huoneesta ulos nauttimaan illan vaalenevaa ihanuutta. Heerakleoon johdatti vieraansa erääseen luolaan, joka oli vähän matkan päässä temppelistä. Puro lorisi lähellä. Luola oli avonainen länttä kohden, ja ilta-aurinko, joka loisteli erään vastapäätä olevan ahtaan solan lävitse, valeli ruusunhohdettaan sen hämärään. Kypressejä, myrttejä ja ruusupensaita kasvoi ympärillä, muratti ja kuusamakasvit pujottelivat sen seinämiä pitkin. Sinne, turveistuimelle luolan suulle istahtivat Apolloonin pappi, Ateenan arkontti ja hänen tyttärensä.
Hermione lausui: — Muistatko, Heerakleoon, lausuiko oraakeli, silloin kun se vielä puhui, koskaan mitään hänestä, josta kristityt ovat ottaneet nimensä?
Vanhuksen kasvot kirkastuivat, kuin olisi hänestä ollut mieluista vastata siihen kysymykseen. Hän sanoi: — Kuulkaa oraakelin lauselmia, jotka se antoi miehelle, joka enemmän kuin sata vuotta sitten saapui tänne ja tiedusteli oraakelia juuri Jeesuksesta:
Viisaat tietävät tään: kalo-kahleet ruutuihin murtain, henkemme heilahtaa valomaille kuolematonna; vaan tuo ylhäällen valosampana liiteli muita.
Kun tiedustelija ihmetteli, että niin jalon miehen piti kuolla pahantekijän kuolemaa, vastasi Pyytia:
Henkeä kuolematont' ei saastuta ruumihin kurjuus:
kaikkein kärsiminen on, hurskaan saatava taivas.
— Minä tunnen nämä oraakelin lauseet, sanoi Kryysanteus, — Porfyrios mainitsee ne kirjassaan, jossa vastustaa kristittyjä.
— Onko siinä kaikki, mitä orakeli on lausunut tuosta galilealaisesta viisaudenopettajasta? kysyi Hermione.