— Oi, tiedän sen liiankin hyvin, vastasi Kryysanteus. — Mutta vaikka
Pyytia on kuollut, elää tietäjäjumala ikuisesti.
— Apolloon on kuollut! vastasi Heerakleoon ja kiinnitti Kryysanteukseen katseen, jonka mystillinen ilme oli omiansa lisäämään noiden vakaumuksen täydellä painolla lausuttujen sanojen outoutta ja kummallisuutta. Vanhuksen silmistä näkyi sielu, joka mieluimmin oleskelee itseensä suljettuna, vaan, kun sitä itsensä tutkistelemuksesta vedetään ulkonaisten esineiden puoleen, pikemmin käsittää ne yhtenä ainoana kuvana, kuin ottaa erityisseikat huomioon. Sellaisesta katseesta voi tuntea teosofit ja mystikot; maailman lasten mielestä siinä on jotain kamalaa ja hengentapaista: se lausuu ilmestyksiä kuolemasta ja pakottaa uskomaan katoomattomuutta. Se ilmaisee samassa myös jotakin, joka on ymmärryksen piirin ulkopuolella, mielettömyyden rajalla. Ehkä Kryysanteus ukon silmistä näki juuri tämän — ja sen mukaan selitti sen vastauksen, jonka hän oli antanut. Ateenan arkontti tunsi väristyksen kulkevan ruumiinsa läpi. Hän oli vaiti silmänräpäyksen ja sanoi sitten lempeällä, syvintä sääliä ilmaisevalla äänellä:
— Minä jätän sinun uskosi perusteilleen. Mutta eiköhän meillä kaikilla, kuten Sookrateellakin, ole oraakelia omassa povessamme?
— Jos niin on, niin miksi tulit tänne kysymään mykistyneeltä neuvoa?
— Se joka tahtoo uneksia, hakee äänettömyyttä, yksinäisyyttä ja pimeyttä, ei melua, ihmishälinää eikä päivänvaloa. Samoin sekin, joka rukouksessa tahtoo puhua Jumalan kanssa ja havaita hänen vastauksensa sisäisessä ilmestyksessä. Hänestä ei ulkonaiseen korvaan kohdistuva äänettömyys ole kylläksi, eikä myöskään ulkonaisen silmän havaitsema pimeys. Jokaisen maallisen äänen täytyy olla laantunut tunteesta, ja jokaisen maallisen kuvan hävinnyt mielikuvituksesta, sillä tunnehan on ikäänkuin sielun korva, ja mielikuvitus kuin sen silmä, jolla se havaitsee jumalallisen. Mutta mistä löytäisin paikan, joka niinkuin tämä valtaa tunteen tuhatvuotisen pyhyyden voimalla ja lumoaa mielikuvituksen yksinäisyydellään ja luontonsa jylhällä kuvannollisuudella? Katso, sen tähden, Heerakleoon, tulimme tänne, minä ja tyttäreni.
— No hyvä, miten voin siis olla sinun toiveellesi avuksi?
— Tyttäreni on hurskas impi. Salli hänen tulla osalliseksi niistä puhdistuksista, jotka ruumiillisesti tukevat sielun ponnistuksia päästä vapaaksi maallisista ajatuksista ja tulla kelvolliseksi ottamaan vastaan taivaallisia! Ja kun tämä on tapahtunut, niin johdata Hermione pyhälle kolmijalalle ja salli hänen jäädä yöksi temppeliin!
Hermione, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut Apolloonin papin ja isänsä keskustelua, sanoi nyt: — Kunnianarvoinen mies, täytä isäni tahto!
Apolloonin pappi mietti hetkisen ja vastasi sitten:
— Jos sinun aikomuksesi, Ateenalainen, on, että sinun tyttäresi samalla kertaa on oleva kysyjä, jumalallisen ilmestyksen vastaanottaja ja ilmestyksen selittäjä, niin on minun virkani tässä tarpeeton, enkä minä riko keisarin käskyä, vaikka avaankin temppelin ovet teille, kuten jokaiselle katselijalle. Sinä saat itse, Kryysanteus, viedä tyttäresi kolmijalalle. Sille oraakelille, jota sinä tahdot tiedustella, on yhdentekevää, kuka semmoisen toimen toimittaa. Ja mitä puhdistuksiin tulee, niin kylpeköön tyttäresi, jos hän tahtoo noudattaa määrättyjä menoja, Kassotiin lähteessä, viettäköön yhden päivän paastoten ja tutkistellen, sekä tultuaan kolmijalalle juokoon maljasen Kastalian vettä. Minun palvelijattareni on opettava ja auttava häntä näissä valmistuksissa. Vaan sillä aikaa te olette minun vierainani. Minä en ole pitkiin kuukausiin nähnyt vieraita kasvoja; elän täällä kuin omassa maailmassani ja odottelen kuolemaa temppelini varjossa. Vaan sitä rakkaammalta tuntuu minusta saada nähdä sinun kaltaisesi mies ja sinun tyttäresi kaltainen impi. Seuratkaa minua! Tahdon lausua teidät tervetulleiksi kynnykseni yli.