— Niin on. Kun ympärillämme on pimeätä ja synkkää, niin silmä halusta etsii valoisampaa etäisyyttä… Hermione, jatkoi hän ja viittasi vasemmalle, — tuolla alhaalla on ikivanha Delfoin kaupunki, jonka Homeeros on lauluissaan ylistänyt Pyytoon nimellä. Nyt sen tuhannet kuvapatsaat ovat rikotut, sen aarteet ryöstetyt, sen loiste kadonnut. Teatteri, kilparata, oppisalit, voimistelulaitokset ovat tyhjinä. Kristityt, Hermione, vihaavat taiteen jaloa leikkiä samoin kuin tutkimuksen syvää totisuutta. He puhuvat köyhyydestä ja ryöstävät meidän temppeleitämme, he puhuvat nöyryydestä ja polkevat meidän niskojamme. Muinoin nämät kadut kaikuivat rukousvirsistä, vilisivät täynnä juhlapukuisia vieraita ja valkeavaippaisia uhripappeja. Nyt vaeltaa raskasmielinen kansa sen torilla. Tuo kenttä, jonka tuolla näet ja jonka kuihtuva kasvullisuus osottaa niukkaa viljelystä, minkä voimassa pitämiseen tarvittavat käsivarret ja työinto puuttuvat, on Krissan kenttä, jonne muinoin helleenein joukot vaelsivat katselemaan neron, voiman ja kauneuden voittoja.
Vasaranlyöntejä kuului kaupungista. Eräästä pylvähistöstä lohkoiltiin kiviä rakennettavaan kristilliseen kirkkoon. Se oli Kniidolaisten pylvässuojama, jonka seinille Polygnootos, siveltimen Homeeros, oli maalannut valloitetun Troian, kreikkalaisten lähdön ja Odysseuksen käynnin manalassa. Hävityksen taisi nähdä siltä paikalta, jossa molemmat vaeltajat seisoivat. He näkivät sen: tyttö peitti kasvonsa hunnullaan; mies tarttui hänen käteensä ja kiirehti askeleitansa.
Sitten he tulivat iäkkääseen laakerilehtoon, joka erotti kaupungin oraakelitemppelistä. Lehto täytti laakson sisintä sopukkaa Parnassoksen jyrkänteiden välillä, ja sen tumma vehreys teki hämärän vielä synkemmäksi. Se oli Apolloonille pyhitetty, ja siitä oli saatu Hellaan runoilijain ja pyytolaisten kilpailujen voittajain seppeleet. Sen vanhat rungot kumartuivat puron ylitse, yhdistyivät kuiskutteleviksi ryhmiksi, punoivat latvansa hämäriksi holveiksi, joiden varjoissa aavisti suuria muistoja. Ja taide oli tullut aavistukselle avuksi. Missä päivän säde kimalteli alas puiden alle, siinä se usein valaisi jonkun Homeeroksen marmoriotsaa, joka runottaren innostuttamana loi korkeuteen tyhjät silmänsä, tai dryadein (metsän impien) ryhmää, jotka olivat keräytyneet kitaraa soittavan Orfeuksen ympärille. Nyt moni kammoi lehtoa pakanallisen demoonin asuntopaikkana, ja ne tuoreet lehdet, joita se vuosittain versoi, eivät joutuneet mitään otsaa kaunistamaan, sillä painitanner kaipaili öljyllä voideltuja urhojansa; ja missä runoinnostus vielä laajenteli ihmisrintaa, siellä kaikuivat hymnit Hänelle, "tuntemattomalle Jumalalle", josta Paavali kerran oli puhunut Ateenan kansalle.
Oli niin hiljaista lehdossa nyt Hermionen ja hänen isänsä kulkiessa sen lävitse. Siellä vallitsi äänettömyys, kun he olivat siitä lähteneet, — vuosisatojen äänettömyys, jonka kestäessä Delfoi hiljaa riutui pois ja Kastriin kylän savimökit nojautuivat sen kaatuneihin pylväihin.
Vaan eräänä päivänä, tuhatkaksisataa vuotta lähempänä meitä kuin tämän kertomuksen aika, näkivät Kastriin vaimot huuhtoessaan vaatteita Kastalian lähteessä muutamia muukalaisia harventuneessa lehdossa. Mitä he hakivat tästä vuorien ympäröimästä, unohdetusta sopesta? He sanoivat, kielellä jota naiset eivät ymmärtäneet, että Kastalia oli häväisty. He taittoivat vanhasta laakeripuusta muutamia oksia, suutelivat niitä ja vaelsivat pois. Vieraat miehet olivat Roomasta. Rooman kansa oli päättänyt, että runoilija nimeltä Tasso piti laakereilla seppelöittämän Capitoliumilla, ja vaikka laakereita kasvoi heidän omissakin lehdoissaan, katsoivat he paremmaksi tuoda niitä Parnassoksesta. Oliko siis entisyyden ja nykyisyyden väliltä katkennut side uudestaan solmittu? Oli, suuri muutos oli tapahtunut, vaikkei Kastriin rehellinen puolivilli kansa siitä mitään aavistanut. Hellas oli ylösnoussut vapauden hengessä, taiteessa ja tieteessä. Tiede ja taide ovat luonnostaan helleenejä ja kääntymättömiä pakanoita. Ne kunnioittavat Golgatan oliivia, vaan Parnassoksen laakeri on heidän taistelujensa ja voittojensa merkki.
Valkopukuiset vaeltajat — isä tyttärineen — astuivat rapistuneita kiviportaita myöten ylös laakson toisen seinämän juurella olevalle kalliolle ja näkivät oraakelitemppelin lepäävän tummien vuorijyrkänteiden alla. Iästynyt Apolloonin pappi, ainoa joka oli sadasta jäljellä, vartioitsi sen vaalennutta loistoa. Heidän tullessaan hän lepäili kypressin alla, tuijotellen salaperäiseen E-kirjaimeen, jonka joku muinaisajan miehistä oli piirtänyt temppelin sisäänkäytävän yläpuolelle. Riutuvan elämän iltarusko kajosteli hänen painuneilla poskillaan, ja valkeina laineina parta valui hänen rinnalleen. Pyhiinvaeltajat, sillä niitä matkalaiset kuitenkin olivat, tervehtivät häntä kunnioittavasti.
— Nimeni on Kryysanteus, — ja olen Ateenan miehiä. Tämä neito on tyttäreni Hermione, joka kuusitoista vuotta takaperin jäi ainoaksi lapsekseni.
— Olkaa tervetulleet, sanoi Apolloonin pappi Heerakleoon. — Oletteko tulleet pyhää paikkaa katsomaan?
— Emme, vastasi Kryysanteus, — olemme tulleet muuta varten kuin tyydyttämään katseluhalua, joka meille tuottaisi ainoastaan kaihoa. Olemme tulleet oraakelia tiedustelemaan.
Vanhan papin kasvot ilmaisivat kummastusta. — Etkö tiedä, sanoi hän, — että Pyytian ääni on vaiennut ja profeetallisten höyryjen lähde on ehtynyt? Viimeinen naispappi on jo kauan aikaa sitte kuollut.