Delfoi. Oraakelintiedustelijat.
Apolloonin kuuluisa ennustustemppeli oli laaksossa, jota Parnassos vuori kolmelta taholta ympäröi. Seutu on jylhä ja pelottava — ja mahtoi siltä tuntua vielä enemmän pyhiinvaeltajalle, joka sinne saapui ensikertaa, vavisten ajatellessaan, että lähestyi salaperäistä, jumalallista tai demoonillista voimaa, tietämättä, kuinka pyytolaisesta luolasta tupruileva höyry oli muodosteleva hänen tulevaisuutensa. Semmoista tulokasta varoitti vakavasti itse luonto, ettei kevytmielisesti hankkisi selkoa niistä kohtaloista, jotka lähempänä hautaa häntä odottelivat. Ollen avonaisena etelään päin laakso kapenee, kalliot tulevat korkeammiksi ja jyrkemmiksi, niiden muodot yhä ihmeellisemmiksi, kuta enemmän lähestyy sitä paikkaa, jossa laakson seinämät yhtyvät teräväksi kulmaksi. Täällä, sypressien varjossa, pulppuaa Kastalia kolmesta lähteensilmästä esiin kalliosta.
Tästä runoissa lauletusta lähteestä kasvaa puro, joka, vaellettuansa yksinään laakson läpi, yhdistää kohtalonsa Pleistos joen kanssa ja yhdessä tämän kanssa saapuu hautaansa Korintolaiseen lahteen. Tätä puroa pitkin kävi tie oraakelitemppeliin.
Eräänä syksyiltana, vuonna 361 meidän ajanlaskua, vaelsi temppelitietä vanhanpuoleinen mies ja nuori tyttö, jotka rinnatusten suuntasivat kulkunsa laakson sisään. Molemmat olivat valkeissa vaatteissa, ja heitä olisi voinut luulla pyhiinvaeltajiksi, ellei oraakeli enemmän kuin kolmekymmentä vuotta sitä ennen olisi vaiennut ensimäisen kristityn keisarin käskystä, ja pyhiinvaellukset Delfoihin olisi sen jälkeen loppuneet. Vieraita he kuitenkin olivat tässä seudussa. Sen saattoi arvata heidän silmäyksistään ja liikkeistään, ne kun selvästi osoittivat, että esineet mitkä täällä kohtasivat heidän katsettaan olivat heistä uusia tai eivät ainakaan tavallisia. Tyttö katseli kummastellen synkkiä kallioita, jotka molemmin puolin kohottelivat huippujansa taivasta kohden, ja häntä ehkä värisytti syvä hiljaisuus, jota pikemmin enensi kuin vähensi puron lorina ja puusirkan valittava ääni. Muut aistimet olivat tuomitut lepoon; silmä yksin täytti sielua kauhistuttavan luonnon kuvilla.
Tuo tie, jolla muinoin oli vilissyt kaupunkien ja kuninkaiden lähettiläitä, uhrisaattoja ja pyhiinvaeltajoita, kuinka autio se nyt oli! Se oli ruohon ja sammaleen peitossa, myrtti orasteli sen kivien raoissa. Laakson asukkaat kammoivat sitä; ne kulkivat mieluummin toista, likempänä Delfoin kaupunkia olevata tietä, koska siihen aikaan rosvot, joilla oli tyyssijansa Parnassos-vuoren luoksepääsemättömissä rotkoissa, hätyyttelivät seutua. Tämän tiesivät molemmat vaeltajat, vaan heidän mielensä täyttivät ajatukset, jotka eivät suoneet sijaa pelon tunteelle.
Mies ja hänen seuralaisensa olivat, iän erotuksesta huolimatta, huomattavasti toinen toisensa näköisiä. Molemmilla oli säännölliset kreikkalaiset kasvonpiirteet, ja molemmilla lievensivät niitä, vaikka eri määrissä, samat yksilölliset poikkeukset. Vaikeata oli miehen ulkonäöstä päättää hänen ikäänsä. Hänen jäsenissään kuvautui vielä ihana miehuuden voima, vaan poskien juovat olivat vuosien kuluessa syventyneet ja — mikä selvimmin näytti hänen tulleen keski-iän ohitse, vaan samalla antoi hänen kasvoilleen omituisen ilmeen, — kulmakarvojen kaarien alla oleva lihas esiintyi tavattoman leveänä, ja muodosti voimaa osottavan piirteen totisen otsan ja melkein haaveksivaisen katseen välille. Tämän piirteen löytää antiikkisista Nestorin ja Aiaan kuvista. Otsalta hänen tukkansa oli vähän harventunut; parta (siihen aikaan harvinainen kaunistus), tumman ruskea ja kiharainen kuten hiuksetkin, ympäröi hänen huuliaan ja poskiaan. Hänen vartalonsa oli korkea ja täynnä arvokkaisuutta. Tytön kasvot olivat säännöllisemmät kuin hänen seuraajansa, säännölliset tyypilliseen ankaruuteen asti, ja tätä lisäsi vielä hänen ihonsa kirkas, läpikuultava, vaan terve vaaleus. Hän oli marmorikuvan näköinen; vaan marmorin lämmitti suurten tummansinisten silmien lempeä loiste ja sen elähytti suun suloisesti kaareilevat piirteet, jotka Lavaterin mielestä olisivat olleet varma sydämen hyvyyden merkki.
— Hermione, sanoi mies vieressään astelevalle tytölle, — vuorenhuippu, joka kohoaa tuolla kaukana, puettuna etäisyyden sinertävään vaippaan, on Lykooreia. Siellä ja sen sisaruskukkuloilla kävelivät ennen aikaan Apolloon ja runottaret, ennen kuin epäilys heidät karkoitti. Hopeahattarat, jotka sitä seppelöivät, olivat silloin aluksia Autuuden saarista; ne saattelivat sinne autuaita henkiä jotka tulivat Olympolaisten lauluissa kuulemaan ja heidän tansseissaan näkemään kuvallisesti maailmankaikkiuden salaisuudet. Nämät laulut, niin kertoo taru, kuuluivat tyyninä iltoina semmoisina kuin tämäkin, alas laaksoon, ja niiden sävelien mukana laskeusi mielenrauha kuuntelevien sydämiin…
Ja nyt, sanoi mies itsekseen, harhailee samoilla kukkuloilla onnettomia ihmislapsia, verimiehiä ja kristittyjä kiihkoilijoita, jotka on karkoitettu uskokunnasta, joka on heidän arvoisensa. Rosvoja Parnassos-vuorella! Semmoisia on kai siellä tavattu ennen näitäkin, vaan he varastelivat ainoastaan runoilijoilta.
Miehen huulet vetäytyivät hymyyn hänen tätä ajatellessaan.
— Isä, sanoi tyttö, nämä kalliot pelottaisivat minua, jos vaeltaisin yksinäni. Ne ovat niin korkeat ja kauheasti halkeutuneet. Mutta silmää virkistää Lykooreia, sillä siihen valelee aurinko hohdettaan, ja sen päälaen ympärillä taivas on kirkas ja puhdas.