Sitä vastoin miellytti Clemensiä suuresti, että sai illat käyttää mielensä mukaan. Hän palasi Eufeemioksen kamariin ja vietti jälellä olevan osan päivää kuvittelemalla Eusebiaa mieleensä ja hautomalla pyhän Johanneksen näkyjä. Eusebia ja mystiikka taistelivat keskenään hänen mielihartaudestaan; edellinen sai kuitenkin vielä, vaikka tosin kovan vastarinnan jälkeen, väistyä syrjään jälkimäisen tieltä, vaan voitto ei tullut täydelliseksi ennenkuin Clemens oli ennättänyt vaipua hyvin syvälle siihen uskonnolliseen mietiskelyyn, siihen arvoitusten; aavistusten ja hämärien yhteensovittelujen mereen, josta hän tahtoi löytää avaimen ilmestyskirjan salaisuuksiin. Että siinä kuvattu totuuden ja Antikristuksen välinen taistelu, joka on tapahtuva maailmanpalon ja uuden Jerusalemin perustamisen edellä, tarkoitti hänen oman aikansa tapahtumia, ja että Julianus oli Antikristus, siitä hänellä oli varma vakaumus. Sitä epävarmempi hän oli kaikesta muusta, ja sitä tulisemmin hänen mielensä paloi päästä arvoituksen perille. Mitä tuo kummallinen luku 666 mahtoi merkitä? Siinä oli luultavasti päätinkivi, joka piteli koossa salaperäisen rakennuksen hämärää holvia. Eufeemios oli antanut hänen ymmärtää, että kabbalaopin avulla luultavasti voitaisiin ratkaista ilmestyskirjan arvoitus ja paljastaa sen sisimmät salaisuudet. Clemens tunsi sen tähden suurta halua oppia tätä tiedettä. Vaan piispa oli sen häneltä kieltänyt, koska se taito oli muka vaarallista, helppoa väärinkäyttää ja perusteiltaan arveluttavaa. Oli olemassa, niin piispa oli hänelle ilmoittanut, jumalallinen kabbala, jonka Adam sai oppia paratiisissa ja jonka avulla hän antoi eläimille ja esineille ne nimet, jotka vastaavat niiden luontoa ja ominaisuuksia; mutta oli myöskin olemassa toinen kabbala, jonka perkele oli keksinyt ja levittänyt ihmisten joukkoon. Ei kukaan kabbalan harjoittaja voinut varmuudella ratkaista, oliko hänen taitonsa taivaallinen vai perkeleellinen, sillä molempia oli olemassa ja molempia harjoitettiin, jälkimäistä luultavasti paljoa enemmän kuin edellistä. Asiain näin ollen oli viisainta pysyä siitä kokonaan erillään; Petros pani sen Clemensin velvollisuudeksi.
Tämä uhri oli Clemensistä raskain, minkä kuuliaisuus oli häneltä siihen asti vaatinut. Hän oli luonnostaan taipuvainen mystiikkaan, ja ne mielipiteet, joihin häntä oli kasvatettu, olivat kehittäneet tätä taipumusta. Olihan järjen kuolettaminen hänestä velvollisuus, jonka täyttäminen oli välttämätön ehto hänen pelastumiseensa vääräuskoisista hairauksista, joilla perkele haali niin monen sielun valtaansa. Hänen hurskas mielensä, jolta oli riistetty järjen ohjaus, hänen rikas tunne-elämänsä, joka hänen täytyi itseensä sulkea, ettei sitä saastuttaisi epäpyhä ulkonainen elämä, hänen vilkas mielikuvituksensa, sellaisen maailmankatsantokannan kiihottamana, joka täytti luonnon demoonisilla voimilla — nehän johtivat hänet välttämättömästi tälle vaaralliselle tielle, joka kulkee pimeiden seutujen läpi, missä mielipuolisuus väijyy kun tiikeri, valmiina iskemään kyntensä vaeltajan aivoihin.
Mitä Clemens ei saanut saavuttaa kielletyllä salaopilla, sen hän toivoi voittavansa toisella, joka tapauksessa luvallisella keinolla: rukouksella. Hän rukoili hartaasti valistusta pimeälle järjelleen, ennenkuin teki lapselliset kokeensa saada selville kirjan salattua tarkoitusta. Kopioiminen edistyi näin ollen, sangen hitaasti. Hän pysähtyi jokaiseen lauseeseen, miettiäkseen sitä, tutkiakseen sen yhteyttä edellisen ja seuraavan kanssa. Pää kumarassa ja kädet ristissä hän istui sumuisiin ajatuksiin vaipuneena, tavoitellen usvaa muodostaakseen siitä pysäväisiä kuvia. Kun sitte hänen päätänsä kivisti hyödyttömien ponnistusten tähden, niin hän turvautui uudestaan palaviin rukouksiin, tai antautui mielikuvituksen valtaan, jossa hetkisen eli keskellä niiden kuvausten loistoa, jotka kuvaavat kristillisyyden lopullista taistelua, maailman häviötä ja viimeistä tuomiota.
Kuinka järkyttävästi nämä kuvat mahtoivat vaikuttaa hänen mieleensä, hän kun uskoi elävänsä keskellä sitä aikaa jota ne kuvasivat, kun hän jokaisen päivän tullessa odotti että se päivä oli oleva tuo juhlallinen ja kauhea, jolloin viimeinen sinetti piti murrettaman ja tuomio julistettamaan maailman yli!
Näistä kuvista tunkeutui uudestaan esiin Eusebian kuva. Nainen, joka pakeni lohikäärmettä, oli saanut hänen kasvonsa. Clemens heräsi unelmistaan. Hämärä oli jo tullut. Aika oli lähteä Eusebian luo. Clemens veti kaavun päänsä yli ja meni.
Prokonsulin palatsin takaportti oli auki. Esilukija pääsi huomaamatta ja ilman mitään seikkailuja Eusebian budoariin.
Tämä näytti odottaneen häntä. Ilo säteili hänen silmistään, kun Clemens astui sisään; hän lausui tuttavallisesti hänet tervetulleeksi.
Eusebia oli tänä iltana mustaan puettu, ja lempeä, kaihomielinen vakavuus näkyi laskeuneen hänen kasvoilleen. Se ujous, jota Clemens tunsi hänen läheisyydessään, katosi pian, kun hän näki kuinka avomielisesti, sydämellisesti ja nöyrästi Eusebia otti hänet vastaan. Itse ainekin, joka ikäänkuin itsestään tuli heidän keskustelunsa esineeksi, oli omiaan herättämään molemminpuolista luottamusta ja lähestymistä. Eusebia kertoi Clemensille lapsuutensa historian, jossa esiytyi monta liikuttavaa piirrettä.
Hän oli syntynyt rikkauden ja ylellisyyden helmassa, vaan oli sentään kokenut monta vastoinkäymistä, jotka olivat omiaan herättämään tuntehikkaan sydämen sääliä. Hän jutteli erittäinkin aikaisen lapsuutensa vuosista ja kuvaili ihastuneena hurskasta äitiään, jonka kuolema aikaisin tempasi pois, jättäen hänet, karitsa paran, melkein turvattomaksi pahaan maailmaan. Tämän äidin muisto yksin, niin vakuutti Eusebia, oli pitänyt häntä pystyssä taistelussa maailman kiusauksia vastaan ja vahvistanut häntä puhtaassa uskossa.
Sen jälkeen tuli Clemensin vuoro puhua lapsuudestaan. Kun Eusebia kuuli (mitä jo ennalta tiesi) hänen olevan löytölapsen, jonka piispa Petros oli ottanut kasvattipojakseen, kostuivat hänen silmänsä, ja hän kuljetti sydämellisesti osaaottaen jalokivistä kimaltelevaa kättään pitkin Clemensin kiharoita ja silitti sisarellisesti hänen kalpeata poskeaan.