Clemens ilmaisi Eusebialle, kuinka hartaasti hän halusi päästä tuntemaan vanhempansa, jos he vielä olivat elossa. Oli sanottu että hänen äitinsä oli mahtanut olla julma nainen. Hän ei tahtonut sitä uskoa. Kenties äiti oli aivan viaton; kenties oli hänet varastettu, kun äiti nukkui; tai oli äiti kuollut antaessaan hänelle elämän, vieraiden ihmisten keskellä, joita kurjuus esti säälimästä hänen lastaan.
Tällaisten puhelujen kautta kasvoi tuttavallisuus Clemensin ja Eusebian välillä nopeasti. Clemensistä ei ollut siihen asti ollut vaikeata täyttää sitä ankaraa käskyä, jonka hänen elämänsääntönsä hänelle määräsivät: kammoa ja paeta naisen pelkkää näköäkin, ellei kristillinen armeliaisuus tai hänen papinvelvollisuutensa pakottanut häntä naista lähestymään. Sellainen tapaus oli nyt saattanut hänet Eusebian läheisyyteen. Hän saattoi itseään nuhtelematta istua Eusebian vieressä ja antaa hänen puristaa kättään. Hänen toiveensa saada itselleen sisar — tähän asti ainoa ikävöinti minkä hänen mielikuvituksensa oli yhdistänyt naiseen — oli nyt täyttynyt. Kuinka hän tunsi itsensä onnelliseksi! Mitä autuaita, siihen asti aavistamattomia tunteita tämä seikka herätti eloon hänen povessaan! Hän ei ollut koskaan kuvitellut sisarustunnetta niin suloiseksi.
Keskustelun jatkuessa Eusebia ikäänkuin sattumalta laski hänen kätensä omastaan. Clemensistä tuntui kuin hän olisi, kadottanut hänet, vaikka istuivat vieretysten. Clemens tarttui irtautuneeseen käteen ja puristi sen omiinsa.
Tilaisuuksia käyntien uudistamiseen Eusebian luona tarjoutui Clemensille helpommin kuin hän oli odottanut, eikä hän jättänyt yhtäkään käyttämättä. Ei Petros eikä Eufeemios näyttänyt mitään aavistavan. Clemensissä oli muutos tapahtunut. Äsken hän olisi leimannut rikokseksi pyhimpiä velvollisuuksia vastaan sen, että salasi jotain kasvatusisältään; nyt hän oli mielissään, ettei tämä tehnyt mitään kysymystä, joka olisi pakottanut hänet antamaan hänelle ainakin aavistuksen omasta ja Eusebian välistä. Salaperäisyys, joka sitä ympäröi, enensi sen suloa. Vaan mitään sellaista ei Clemens tullut ajatelleeksi. Kenties hän aavisti hämärästi, ettei piispa olisi hyväksynyt hänen läheistä ystävyyttään Annæus Domitiuksen puolison kanssa; vaan Clemens lohdutti itseään sillä, että hänen ainoa tarkoitusperänsä oli puhdas ja moitteeton.
Eusebia teki totta päätöksestään valita Clemensin rippi-isäkseen. Olihan Clemens hurskas nuorukainen, joka ei pyytänyt mitään hartaammin kuin pyhimyksen sädekehää, hän itse sitä vastoin oli suuri syntinen; mitä siis merkitsivät ne kymmenen vuotta, jotka rippilapsi oli rippi-isäänsä vanhempi? Tämä erotus olikin Clemensin ajatuksista kokonaan kadonnut. Eusebian nuoruutta uhkuava ulkomuoto, hänen lapsellinen käytöksensä, se kunnioitus jonka hän Clemensille osotti, ne neuvot, joita hän pyysi hengellisissä asioissa, ne tiedot, joita hän halusi saada oikean uskon pimeiden kohtien valaisemiseksi, vaikuttivat sen, että Clemensistä tuntui kuin hän olisi Eusebiaa vanhempi ja että hän piti häntä nuorempana sisarenaan.
Niistä suruista, jotka ahdistivat Eusebian sydäntä, oli ensimäinen, minkä hän Clemensille ilmaisi, hänen puolisonsa, Akaian prokonsulin, luopuminen uskosta. Annæuksen palaaminen pakanuuden hairauksiin oli täyttänyt hänen sydämensä syvimmällä tuskalla. Mitä hänen tuli tehdä miehensä sielun pelastukseksi? Hän saattoi nyt tuskin oleskella saman katon alla hänen kanssaan, sillä Annæus noudatti ylen ankarasti kaikkia pakanallisilta isiltä perittyjä uskonmenoja. Kotijumalat oli pantu entisille paikoilleen hänen aulaansa ja suitsutukset paloivat aina niiden alttareilla. Apolloonin juhlissa olivat ovipielet ja pylväät laakereilla kaunistetut, ja jokaisessa ateriassa pikarit seppelöidyt. Annæus otti osaa uhrijuhliin ja söi uhrilihaa. Hän vannoi pakanallisten jumaluusvoimain kautta. Sanalla sanoen: hän oli täydellisesti pakana.
Prokonsulin luopumisen, sanoi Eusebia, oli pääasiallisesti vaikuttanut Kryysanteus. Seurustelu tämän filosofin ja hänen tyttärensä kanssa oli vähitellen turmellut Annæus paran ja vienyt hänet sen kuilun partaalle, johon nyt oli pudonnut. Eusebia puhui tätä vedet silmissä. Clemens tunsi katkeruutensa Kryysanteusta kohtaan leimahtavan vielä entistä voimakkaammaksi tätä kuullessaan.
Ensimäistä luottamusasiaa, jonka Eusebia uskoi Clemensille, seurasivat pian toiset, jotka koskivat Eusebiaa vielä lähemmin. Välistä tapahtui, että hän oli kovassa mielenkuohunnassa kun Clemens tapasi hänet. Hän oli silloin päivän kuluessa antanut sijaa kiivaalle luonnolleen ja oli nyt sellaisen katumuksen vallassa, että se melkein läheni epätoivoa. Clemens tarvitsi kaikki voimansa häntä lohduttaakseen. Välistä kun Clemens tuli hänen luoksensa, hän oli polvillaan hartaassa rukouksessa, katumuksentekijän yksinkertainen puku yllä. Hän pyysi usein saada ripittää itsensä, ja tunnustus muuttui yhä syvemmälle meneväksi. Hän ilmaisi sekä ne teot, joissa hän pelkäsi jonkun hairahduksen piilevän, että vähitellen myös kaikenlaisia sydämessään liikkuneita tunteita, joiden pelkäsi olevan syntistä laatua. Clemensin nämä ilmaisut valtasivat ja huumasivat. Oli jotakin lumoavaa saada noin nähdä naissydän avattuna tutkittavaksi. Sehän oli kokonainen uusi maailma, johon hän sai katsahtaa, aarreaitta uusia ilmiöitä, jotka tulivat hänen omaisuudekseen. Ja tällä maailmalla oli oma mystiikkansa, joka lumosi jos mahdollista enemmän kuin se, minkä Pyhä Johannes oli hänen sielunsa eteen levittänyt; Hän ei osannut selittää niitä tunteita jotka hänessä liikkuivat: oli jotakin sanomatonta, jotakin siihen asti aivan aavistamatonta, kun Eusebia sillä tavalla ripitti itsensä hänelle. Eusebia puhui lapsellisen tietämättömyyden äänellä, ikään kuin ei olisi selvästi ymmärtänyt, mitä hänen tunnustuksensa ilmaisivat; ja kuitenkin hän verhosi tunnustuksensa salaperäiseen pukuun, ikäänkuin kielellä ei olisi ollut sanoja kuvataksensa niitä selvästi. Tässä puvussa ne myös pääsivät esteettömästi tunkeutumaan Clemensin sieluun; jokainen tuon kuumaverisen naisen aistillisen elämän ilmaus kulki siten siivosti verhottuna yhdeksäntoistavuotiaan rippi-isän poveen, tämän aavistamatta keitä ne vieraat olivat, jotka hän otti vastaan.
Yksi niitä keskusteluaineita, joihin Eusebia halusta ryhtyi Clemensin kanssa, koski sitä elämistä maailmasta erillään, jota viimeksi kuluneina vuosikymmeninä hurskaat ihmiset niin yleisesti olivat ruvenneet harjoittamaan; luultiinhan ettei ilman sitä voinut saavuttaa täydellistä pyhyyttä. Clemens haaveksi tätä elintapaa. Hän oli päättänyt ruveta siihen heti kun oli siihen saanut suostumuksen kasvatusisältään. Hän tahtoi vetäytyä erämaahan ja elää siellä erakkona. Vaatiihan uskonto ihmisen kokonaan. Se vaatii meitä hylkäämään kaikki itsensä tähden. Maailman huolet poistavat meitä Jumalasta. Mikä on sitte oikeampaa kuin paeta niitä? Voiko Maria samalla olla Martta, tai Martta samalla Maria? Clemens esitti ajatuksensa, ja Eusebiaa ne näyttivät miellyttävän yhtä suuresti kuin häntä itseäänkin. Mitä Eusebialla oli maailmassa toivottavaa? Eikö hänen miehensä ollut melkein hylännyt häntä? Hän oli siis saanut kyllin kokea maailman katkeruutta, vaan sen viettelykset olivat jälellä, ja hän oli vain heikko, nainen, joka pelkäsi taistelua. Mikä olisi siis hänellekään parempi kuin etsiä erämaan yksinäisyyttä, missä ei mikään häiritse hurskaan sielun lepoa Jumalassa?
Clemens hyväksyi hänen sanansa ja tuki kaikin voimin hänen päätöstään. He suostuivat vetäytymään yht'aikaa erilleen maailmasta. Veljenä ja sisarena he aikoivat kulkea yhdessä erämaahan. Eusebia kuvaili ihastuneena elämää, jota heidän piti viettämän pyhässä syrjäisyydessä, ja Clemens kuunteli innostuneena, vaan ei kuitenkaan jossain määrin arvostelematta, sillä hän oikoi ja paranteli ne piirteet taulussa, jotka eivät pitäneet yhtä hänen oman mielikuvituksensa kanssa.