— Me, sanoi Eusebia, — etsimme laakson, kaukaa kaikista ihmisasunnoista, jossa päivä kuluu päivän perästä minkään ihmissilmän meitä näkemättä.
— Ei, mieluummin hieta-aavikon, sanoi Clemens. — Egyptin munkit asuvat aavikossa. Eivätkä siellä vuoret kaihda aurinkoa sen noustessa. Sen ensimäinen säde valaisee esteettömästi rajatonta, kuivunutta ja autiota tasankoa. Silloin tervehdämme polvistuen uutta päivää. Sen viimeinen säde sammuu saman kentän taakse. Silloin menemme levolle.
— Me autamme toisiamme, sanoi Eusebia, — valmistaessamme luoliamme ja laittaessamme pieniä puutarhojamme.
— Niin, ja me asumme aivan lähellä toisiamme.
— Ei, ei aivan lähellä, huomautti Eusebia, — se ei sovi, Clemens.
— Olet oikeassa, myönsi nuori esilukija päästäen huokauksen, jonka Eusebia ymmärsi paremmin kuin hän itse. — Vaan meidän tulee muistaa valita asuntomme lähteen läheisyydestä. Lähteitä ei ole monta aavikossa, ja me joutuisimme peninkulmien päähän toisistamme, ellemme valitsisi samaa lähdettä.
— Olet oikeassa. Me valitsemme luolat niin, että lähde on yhtä kaukana kummastakin. Siellä tapaamme toisemme kerran päivässä, kun hankimme vettä. Tervehdämme silloin toisiamme, rukoilemme yhdessä ja eroamme, nähdäksemme seuraavana päivänä taas kerran toisemme samaan aikaan ja samassa paikassa.
— Vaan jos toinen turhaan odottaa toista, sanoi Clemens, — niin silloin se on merkkinä, että veli tai sisar on sairas…
— Taikka kuollut, sanoi Eusebia. — Oi, älköön tämä tapahtuko! Rukoilkaamme että saisimme kuolla samana päivänä, niin ettei toisen tarvitse surra eikä kaivata toista.
Näin mieltä ylentävien keskustelujen jälkeen Clemensin tunnehurmaus nousi korkeimmilleen. Heidän yhtymyksensä päättyivät tavallisesti yhteisiin rukouksiin. Tapahtuipa eräänä iltana, sittenkun salaperäinen rippi, haaveileva keskustelu ja hehkuvien rakkauslaulujen lukeminen Kristukselle ja Maarialle olivat seuranneet toisiaan, että Eusebia ja Clemens vaipuivat rukoukseen toistensa viereen ja että tunnehurmauksen ylellisyydessä heidän huulensa yhtyivät, Clemens ei tiennyt kuinka, suudelmaan. He punastuivat kumpikin, vaan todistivathan kuiskatut sanat veli ja sisar aivan selvästi, että se oli sisarussuudelma, tuo kristittyjen kesken tavallinen, viaton ja sallittu, hengellisen rakkauden kaunis merkki.