— Onneton, sanoi Kryysanteus vaaleten ja katsahtaen ympärillä seisoviin, jotka kuulivat tämän vaarallisen tunnustuksen; — sinun ymmärryksesi on sekaisin. Et ole vastuukykyinen sanoistasi… Hyvät ystävät, jatkoi hän kuulijoille, — tämä poika ei tiedä, mitä puhuu.
— Minä tiedän sen liiankin hyvin, te Egyptiläiset, jotka ahdistatte Israelia. Te pakotatte meitä, kuten muinoin, vetämään kiviä Faraolle. Teidän työnjohtajanne rääkkäävät meitä. Vaan ne, jotka panevat kätensä Herran kansan päälle, ovat vikapäitä kuolemaan. Mooses tappoi egyptiläisen miehen, joka rääkkäsi hänen kansalaistaan. Hän oli sama Mooses, joka antoi meille pyhän lain. Ja sanoessaan: älä tapa, hän ei suinkaan pannut vääräuskolaisia eikä uskottomia tämän käskyn turviin, sillä muuten hän olisi tuominnut itsensä. Meidän ja teidän välillämme on sota elämästä ja kuolemasta. Te tuhoatte meidät tai me teidät. Vaan meidän asiamme on Herran, ja voitto on Herran kädessä…
— Missä sinun kasvatusisäsi on? kysyi Kryysanteus, keskeyttäen
Clemensin hurjan sanatulvan.
— Tarkoitatko Petrosta, jota he sanovat piispakseen? kysäisi Kimoon.
— Niin, Petrosta.
— No niin, puhuakseni nyt epäfilosofiselta kannalta ja jättämällä syrjään perusteelliset epäilykseni avaruuden, ajan ja liikkeen todellisuudesta — hän oli äsken tässä, ja minä tahdon ilmoittaa sinulle, hyvä Kryysanteus, että hän on yhtä syyllinen kuin tämä poikakin. Ajattelepas vaan: hän uskalsi lyödä Ateenan vapaan kansalaisen maahan, kun tämä, täynnä palavaa lain ja turvallisuuden harrastusta, koetti estää nuorta rikollista pääsemästä pakoon. Siitä asiasta tulee eri juttu, niin totta kuin nimeni on Kimoon. Tuossa hän muutoin itse tulee. Hän ei voi kieltää, sillä nämä ystäväni saattavat todistaa hänen käytöksensä.
Petros astui nyt esiin tyynen näköisenä, tervehti Kryysanteusta ja sanoi:
— Tämä nuorukainen on kasvattipoikani. Hän on tehnyt itsensä syypääksi äkkipikaiseen ja vaaralliseen tekoon. Minä tulin paikalle juuri sen tapahduttua. Mitä aiot tehdä hänelle? Haastatko hänet oikeuden eteen vai sallitko minun sopia haavoitetun kanssa ja rangaista hairahtunutta poikaani sillä tavalla, jota minä hänen esimiehenään ja isällisenä holhoojanaan olen velvollinen käyttämään? Voin vakuuttaa sinulle, että kirkon kuritus on maallista lakia ankarampi. Hän ei ole jäävä sen vuoksi rankaisematta, jos sinä, armahtaen hänen nuoruuttaan, jätät hänet minun käsiini.
— Sinun käsiisi? Sinun, joka olet kasvattanut tämän nuorukaisen näin vaarallisiin periaatteisiin?
— Hyvä arkontti, on kovaa panna opettaja vastaamaan jokaisesta sanasta, minkä oppilas laskee…