— Meidän tulee ensin, siinä määrässä kuin on mahdollista, tulla vakuutetuiksi, ettei mitään erehdystä tapahdu. Sitte katsotaan, kuinka oikeutettu sinun vaatimuksesi on. Minun ei tee mieli myöntää sitä heti oikeutetuksi. Sallitko, piispa, että teen muutamia kysymyksiä oman elämäsi vaiheista?
— Miksi en?
— Olet näköäsi kymmenkunta vuotta nuorempi minua. Missä olet syntynyt?
— Efesoksessa, kristityistä vanhemmista, vastasi Petros. — Isäni oli halpa käsityöläinen, vaan hänen muistonsa elää minun siunauksessani. Uutteralla työllä hän oli koonnut pienen summan, jolla hän tuki minua sillä pyhällä, mutta kieltäymisten kivityksellä lasketulla tiellä, jonka olin vapaasta taipumuksesta valinnut ja jota olen kulkenut, kunnes olen tullut siksi, mikä olen: Ateenan piispaksi ja halvaksi Herran palvelijaksi. Siinä lyhykäisesti kerrottuna minun elämäkertani.
Kryysanteus kyseli häneltä vielä hänen isänsä nimeä ja sukua, käsityötä, millä tämä oli elättänyt itsensä, milloin hän kuoli j.n.e., — joihin kaikkiin kysymyksiin piispa vastasi; sen jälkeen Kryysanteus sanoi haluavansa, että heti mentäisiin Skamboonidaihin Petroksen asuntoon katsomaan tuota merkillistä kehdonpeitettä.
Clemens, joka aulassa oli odottanut keskustelun päätöstä, sai käskyn seurata heitä. Hänellä ei vielä ollut aavistustakaan siitä, mitä asia koski.
Kun he olivat tulleet piispan asuntoon, ja tämä otti kätköistään esille huolellisesti säilytetyn vaatteen, niin Clemens suuresti ihmetteli mitä se merkitsi, ja hänen ihmettelynsä muuttui levottomaksi aavistukseksi, kun Kryysanteus visusti tarkasteli tätä jäännöstä hänen salaperäisestä lapsuudestaan ja lopuksi ilmoitti että hän tunsi sen, ja että vaatteeseen kudottu nimi poisti kaiken erehdyksen vaaran.
— Minä muistan nyt, sanoi Petros, — että Clemensillä lapsuudessaan oli myös kaulakoriste, amuletti tai jotain sellaista. Vaan minä viskasin sen pois, kun näin että sen kuvioilla oli pakanallinen merkitys. Siinä oli kolme naista työssä värttinän ympärillä; niiden piti luultavasti kuvaileman kohtalon jumalattaria…
— Tämäkin sopii, huudahti Kryysanteus. — Tyttärelläni on aivan yhtäläinen koriste. Suvussani oli vanhoista ajoista asti tapana, että lapset saivat sellaisen… Ja mitä kauvemmin katselen tätä nuorukaista, sitä selvemmin huomaan hänen kasvoissaan puolisovainajani unohtumattomat kasvonpiirteet. Sydämeni sanoo, että se on hän. Voi sitä miestä, joka ensin ryösti hänet hänen isältänsä! Clemens, jatkoi Kryysanteus, — sillä minun täytyy puhutella sinua tällä nimellä, koska et vielä tunne muuta … minä olen tänään löytänyt poikani, jota kauan olen surrut kadotetuksi.
Ääni, jolla Kryysanteus lausui nämä sanat, ilmaisi sydämellistä hellyyttä, joka hillitsi itseään, koska se epäili kohtaisiko se vastatunnetta. Hän tarttui nuorukaisen käteen ja tahtoi painaa häntä rintaansa; vaan Clemens irroitti itsensä ja vetäytyi taaksepäin hämmästys ja epäilys kasvoillaan.