— Oi, Jumalani, mitä sanot? Etkö petä minua?
— Sinä tahdot tietää, miksi hän hylkäsi sinut. Kuolinhetkellään hän painoi sinua rintaansa. Minä nostin sinut kehdosta ja panin sinut hänen syliinsä. Hänen viimeinen rukouksensa oli sinun onnesi puolesta. Kuitenkin, tästä kyllin täksi kertaa. Sinun jalon äitisi muisto on kerran seisova puhtaana ja säteilevänä sinun silmissäsi. Nyt käännyn sinun puoleesi, Petros, muutamalla kysymyksellä. Miksi olet kasvattipoikaasi istuttanut luulon, että hän on löytölapsi, jonka julmat vanhemmat olivat jättäneet nälkään kuolemaan? Tarvittiinko tämä valhe, jotta hän oppisi kammoamaan heidän muistoansa? Teithän tämän vastoin parempaa tietoasi, koska arvelit tai ehkä varmasti tiesit, että kasvattipoikasi oli varastettu vanhemmiltaan?
— Arkontti, ateenalainen orja sanoi minulle Clemensin olevan löytölapsen.
— Muistatko sen ateenalaisen orjan nimen?
— En.
— Minä koetan muistuttaa sitä sinulle. Mikä oli sinun oma nimesi, ennenkuin nimitit itseäsi Petrokseksi?
Piispa vaaleni huomattavasti kuullessaan tämän kysymyksen. Kryysanteus jatkoi, vastausta odottamatta:
— Me olemme epäilemättä nähneet toisemme ennen muinoin ja toisissa oloissa. Sinun kasvoissasi on piirteitä, jotka saavat minut muistamaan erästä henkilöä, jota kaikkein vähimmin olisin odottanut näkeväni täällä Ateenassa. Yhdennäköisyys ei tosin ole suuri, sillä seitsemäntoista vuotta voi muuttaa paljon, ja piispankaapu kykeni vähän aikaa sitten muuttamaan orjan aran katseen ylpeän hallitsijan silmäykseksi. Tänään et ensi kertaa pidä ylläsi karkeata työpukua, Petros. Siinä puvussa olet paremmin itsesi kaltainen, sellaisena kuin olit nuorena. Tänään minunkin silmäni ovat hieman terävämmät, enkä luule erehtyväni, kun väitän, että sinä, homoiuusialaisten piispa, olet minun karannut orjani Simmias.
— Mikä arvelu! huudahti Petros vetäen suunsa hymyyn. — Olenhan jo kertonut sinulle elämäni historian. Enkö sanonut sinulle, että olen syntynyt Efesoksessa vapaista, vaikka köyhistä vanhemmista?
— Mahdollista on, että olen erehtynyt. Vaan mahdollista on sekin, että sinä valehtelet. Minä lähetän luotettavan henkilön Efesokseen ottamaan selkoa, onko sitä miestä, jonka sinä sanot olleen isäsi, koskaan ollut olemassa. Toistaiseksi olen vastakkaista mieltä. Simmiaan isä oli orja kuten hän itsekin; hänen päänsä joutui sekaisin uskonkiihkosta ja mielettömästä rakkaudesta puolisoani kohtaan, ja hän pakeni poikineen, kun aioin sulkea hänet hulluinhuoneeseen. Elääkö tämä isäsi vielä?