Mutta ilta kului ja yötäkin aina aamunkoittoon asti hartaassa lukemisessa ja luetun ajattelemisessa, eikä Clemens ollut vielä ennättänyt kirjan loppuun. Hän luki kerta toisensa perästä puheena olevan luvun. Mitä tämän edellä oli, se oli hänestä yhdentekevää, ja mitä sen jälkeen tuli, ei enää hänen tiedonhaluaan kiihottanut. Hän huomasi sanomattomaksi hämmästyksekseen että molempain erakkojen väli oli aivan yhtäläinen kuin Eusebian ja hänen välinsä. Minkä edelliset olivat eläneet toistensa kanssa, sen oli Clemenskin elänyt Eusebian kanssa, osaksi jo todellisuudessa, osaksi ja vielä enemmän niissä kuvissa, joita he olivat luoneet itselleen aiotusta erämaanelämästä. Ripit, rukoukset, hartaushetket, yhteiset synninkurjuuden pusertamat kyyneleet ja yhteiset tarjotun armon herättämät riemut, tunnehuumaukset, salaperäinen ikävöiminen, joka veti posken poskelle ja suun suulle, sillä aikaa kun mieli hekumoitsi tunteissa, joita se ei ollut siihen asti koskaan kokenut ja jotka siis epäilemättä johtuivat sisarusrakkauden ja yhteisen hartauden puhtaasta lähteestä — kaikki tämä oli pienimpiin yksityisseikkoihin saakka samanlaista kuin se, mitä Clemens itse oli kokenut. Clemens luki tämän esityksen mitä suurimmalla hartaudella ja ilolla, koska hän siinä näki todistuksen, ettei hänen oma tilansa läikkyvine tunteineen ollut mitään erityistä hänelle, vaan sisältyi kristillisen kokemuksen yleiseen kehykseen. Kirjoittaja kertoi vielä hyväksymättä, moittimatta tai varoittamatta eikä viitannut ensinkään siihen, minkä piti tuleman. Hänen kuvauksessaan ilmaantui sama puutteellisen itsetuntemisen synnyttämä varmuus, mihin hän siihen aikaan oli ollut tuudittuneena.
Vaan kuinka Clemens joutui hämilleen, kun kirjoittaja alotti uuden kappaleen ilmaisemalla äkkiä, että se tila, jota hän siihen asti oli kuvaillut, ei ollutkaan Jumalan tekoa, vaan sen, joka hamasta alusta asti on ollut valehtelija, että taivas, jossa hän oli oleskellut, olikin alin helvetti, minkä viekas vihollinen oli sievistänyt väreillä, jotka pettyneelle silmälle jäljittelivät taivaan loistoa, sekä täyttänyt hengillä, jotka peittivät ilettäväisyytensä enkelinaamareilla. Jos olisi viitattu tähän havaintoon jo kertomuksen alussa, Clemens ei varmaankaan olisi tahtonut tuntea itseään kuvauksessa: hän olisi etsinyt vieraita piirteitä ja tuuletellut itselleen, että hänen kokemuksensa oli aivan toinen. Vaan nyt oli yhtäläisyys jo tunnustettu, eikä hän voinut tunnustamistaan peruuttaa. Hän hämmästyi ja kauhistui. Sitä tärkeämpää oli hänestä nyt tarkastaa syyt, joilla kirjoittaja puolusti ankaraa hylkäämistuomiotansa. Kenties hän oli väärässä. Mutta hän esitti syynsä selvällä ja vakuuttavalla tavalla. Hän eritteli tunne-elämänsä eri kokemukset ja osoitti että kaikkialla oli aistillisuuden kuonaa pohjasakkana. Hän menetteli siinä yhtä tyyneesti kuin säälimättömästi. Hän oli nähtävästi mies, joka oli katsahtanut omaan itseensä ja siellä, siinä määrin kuin se on mahdollista, kaikin puolin oivaltanut yleisen ihmisluonteen. Hän oli sen ohella totuutta rakastava mies, joka ei tahtonut jättää itselleen eikä muille, jotka olivat hänen kaltaisiaan, repalettakaan jälelle siitä loistavasta verhosta, minkä itsensä pettänyt poimuttelee alastomuutensa ympärille. Ja totuudenrakkauteen yhdistyi hänen kirjassaan rohkeus, joka epäilemättä oli vahingoksi hänen omalle kirjalleen, sillä hän uskalsi lopettaa sen muutamilla kysymyksillä, jotka olivat sangen kummallisia ja sensuuntaisia, että melkein joutui epäilemään eikö koko teoksessa piillyt pakanallisia tai ainakin vääräuskoisia tarkoitusperiä. Hän kysyi ensin mitä uskonto on, onko se samaa kuin hyväksytyt opinkappaleet ja onko se olentonsa puolesta edes niistä riippuvainen. Vaikuttavatko erilaiset mielipiteet persoonain suhteesta kolminaisuudessa tai kahden luonnon suhteesta Kristuksessa tähdellisestä ja ratkaisevasti uskontoon? Nuo eri mielipiteet ovat sytyttäneet maailman tuleen, ja niiden täytyy sen vuoksi olla sangen tärkeitä totuuksia tai erehdyksiä; vaan onko hurskas elämä Jumalassa riippuvainen siitä, millä tavoin ne kerran ratkaistaan? Ellei, niin täytyy myöntää, että opinkappaleet ja niiden uskominen ei suinkaan ole samaa kuin hurskas elämä Jumalassa, ja että jälkimäisen ei voi edes sanoa ehdottomasti riippuvan edellisistä.
Onko tämä elämä siis hajoittavien ja särkevien ajatusten elämää? Vai onko elämä kaikkea yhteensulattavaa tunne-elämää, jossa ihminen tuntee olevansa Jumalan ja hänen luomakuntansa yhteydessä, ja jossa kaikki ihmisen ajatukset ja teot saavat omituisen suunnan, kaikki hänen kohtalonsa ja kokemuksensa omituisen merkityksen? Jos jälkimäistä pidetään oikeana ja uskonto siis perustuu tunteeseen, niin kysytään silloin: kuinka voi estää aistillisuuden sekautumista tähän tunne-elämään?
Kirjoittajan tarkoitus oli juuri saattaa näkyviin tämä alati uhkaava vaara. Ja eikö se ole suurempi, mitä enemmän aistillisia aineksia sekoitetaan oppiin siitä Jumalasta, joka tahtoo että häntä palvellaan hengessä ja totuudessa? Mutta voiko kristinusko pysyä olemassa ilman semmoisia aineksia — ilman vapahtajan haavoja, joissa hurskaan naisen mielikuvitus niin mielellään asustaa, ilman taivaallista neitsyttä, jota nuorukainen niin lämpimin tuntein palvelee? Voiko kristillisyys pysyä pystyssä, vaikk'ei armolahjoja kiinnitettäisikään näkyväisiin esineisiin, ja vaikk'ei ihmistä odottaisikaan taivaan käsittämättömät riemut?
Clemensiin nämä kysymykset eivät tehneet mitään vaikutusta, joka olisi vähentänyt sitä vaikutusta, jonka kirja jo oli hänessä aikaansaanut, sillä tuskaa täynnä hän oli viskannut kirjan luotaan, ennenkuin oli ennättänyt loppuun.
Tuntematon kirjailija oli kun olikin sanonut hänelle totuuden hänen sisällisestä elämästään. Mutta tämä havainto oli Clemensistä hirmuinen; se tuli niin odottamatta, ja hän oli niin kietoutunut väärin ymmärrettyihin himoihinsa, että hän epäili, pääsisikö niistä koskaan vapaaksi.
Seuraavan päivän iltana hän ei käynyt Eusebian luona, kuten hänen muutoin oli tapana. Vaan yön tultua hän riensi kasvatusisänsä luo, ripitti itsensä hänen edessään ja pyysi häneltä neuvoa.
Petros koetti rauhoittaa häntä, koska päinvastainen menettely olisi mitä turmiollisimmin vaikuttunut Clemensin sielun terveyteen ja häirinnyt niitä tuumia, joiden toteutumus riippui Clemensistä. Nuhtelematta häntä hän neuvoi häntä lempein sanoin välttämään siitä lähtien Eusebiaa ja turvautumaan ahkeraan työhön ja hartaisiin rukouksiin.
Vaan kauan ei viipynyt, ennenkuin Clemens huomasi etteivät nämät keinot riittäneet. Toisinaan hän oli vähällä langeta kiusaukseen, joka käski hänen käydä uudestaan Eusebian luona; hän oli jo kerran ehtinyt prokonsulin palatsin takaportille, kun hän kääntyi ja pakeni takaisin kotiin; hän tahtoi ainakin sanoa Eusebialle jäähyväiset tai muutamalla sanalla vastata niihin kirjeisiin, joita hän viimein rupesi saamaan häneltä, ja jotka olivat täynnä lempeitä nuhteita hänen poissaolostaan — vaan Petros oli käskenyt hänen katkaista kaiken yhteyden Eusebian kanssa, ja Clemens tunnusti itselleen, että nuo olivat kiusaajan houkutuksia.
Vaan vähä oli siitä hyötyä, että Clemens vältti Eusebian läheisyyttä. Paha kiusaaja piti hänen mielikuvitustaan vallassaan ja loihti keskelle Clemensin rukouksia Eusebian kuvan esiin, jos mahdollista vielä entistään hurmaavampana. Nuori esilukija masentui masentumistaan tuskansa alla. Hän luuli itseänsä poissuljetuksi taivaan yhteydestä ja auttamattomasti joutuneeksi perkeleen valtaan. Välistä hän luopui taistelusta ja oli valmis menemään Eusebian luo, ei rukoilemaan hänen kanssaan, vaan syleilemään hänen polviaan, tunnustamaan onnettoman rakkautensa ja vaatimaan häneltä vastarakkautta; välistä taas hän joutui epätoivoon heikkoutensa tähden. Tämä toivoton taistelu kulutteli ahnaasti hänen voimiaan; hän laihtui, hänen silmänsä painuivat kuoppiinsa ja hänen poskensa kävivät tuhkanharmaiksi. Isä ja sisar näkivät kauhistuen hänen tilansa; vaan kun he lähestyivät häntä, niin hän vaati kiivaasti heitä jättämään hänet rauhaan, ja hän vältti heitä, missä vain voi. Usein hän poistui kaupungista ja kuljeskeli koko päivän sen ympäristössä. Pylväskenttä tuli hänen lempipaikakseen; siellä hän saattoi viettää tuntikausia kävellen pylvään ympärillä tai leväten sen lähellä olevassa luolassa, josta hän katseli pyhimystä, joka yhä väsymättömästi nousi ja laskeutui polvilleen tuolla ylhäällä. Simoon oli nyt hänen mielestään autuain kuolevaisten joukossa. Hän kadehti häntä ja olisi halunnut hänen paikalleen. Mahtoi olla ihmeen suloista laskeskella tuolla tavalla polvilleen, kun auringon säteet polttivat päälakea, kunnes ajatukset, tunteet ja tietoisuus turtuivat. Sellaista tilaa Clemens ikävöi, sillä se pakottaisi hänen povessaan riehuvat voimat aselepoon, niin että hän saisi edes muutaman tunnin rauhan.