Kun Clemens näki kaikki muut keinot hyödyttömiksi, niin hän ryhtyi niihin ulkonaisiin, joita hurskaus oli keksinyt kurittaakseen kapinoivaa lihaa. Hän kiusasi itseään nälällä, kunnes hänen voimansa olivat melkein loppuneet, ja niistä aterioista, joilla hän pakosta keskeytti vapaaehtoisen, aina uudistetun paastoamisensa, hän oli kieltänyt kaiken muun ravinnon kuin leivän ja kaiken muun juoman kuin veden. Hän ruoski itseään joka päivä, kunnes veri juoksi hänen olkapäiltään. Vaan eivät nämäkään kammottavat keinot täyttäneet tarkoitustaan. Clemens tunsi ajatusvoimansa tylsistyneeksi, aivonsa hämmentyneeksi, vaan vaikka hän pitikin tätä hyvänä merkkinä, niin ei pääasia ollut sillä saavutettu. Päin vastoin, hän sai kokea, että mielikuvitus, kaukana siitä että se olisi masentunut, alkoi lennellä vapaammin, muiden hengenavujen turrettuessa ja jäsenten kieltäytyessä toimestaan. Häntä rupesivat vaivaamaan näyt, eivät ainoastaan kun nukkui vaan myöskin kun oli valveilla. Näissä näyissä kuvautui se taistelu, joka raivosi hänen sielussaan. Milloin kävi häntä tervehtimässä pyhä neitsyt, milloin perkele, joka jälkimäinen ilmautui lukemattomissa haamuissa, useimmiten kuitenkin kaikkein vaarallisimmassa — Eusebian haamussa. Clemens oli mielipuolisuuden kuilun partaalla.
Kun hän eräänä päivänä tässä tilassa kulki pitkin Ateenan katuja, tulivat häntä vastaan komeat vaunut, joita kirjavilla peitteillä ja kilisevillä tiu'uilla koristetut muulit vetivät ja loistavapukuiset orjat ympäröivät. Ne olivat Eusebian vaunut. Hän oli tavallisella puolipäiväajollaan. Clemens veti kaavun päänsä yli ja kiirehti ohitse. Vaan Eusebia oli jo nähnyt hänet. Hän kummasteli Clemensin kalpeata, riutunutta ulkonäköä ja käski, huoahtaen kaiken katoavaisuutta, ajajaansa jouduttamaan matkaa.
Siitä päivästä kaunis roomalaisnainen ei enää kiusannut Clemensiä kirjeillä. Clemens oli kadottanut kauneutensa ja sen mukana kaiken, mikä oli kiinnittänyt Eusebian häneen. Äsken hän oli vielä ollut lumoavan kaunis nuorukainen, nyt hän ei ollut kuin pappi tuota tavallista kalpeata, kuihtunutta laatua; ja ainoa ominaisuus, mikä vielä saattoi löytää armoa Eusebian silmissä, oli hänen puhdasoppisuutensa; vaan tässä vetivät hänelle vertoja niin monet, eikä siihen taitanut olla niin paljon luottamistakaan, sen jälkeen kun noin ihmeellisesti oli saatu selkoa hänen suvustansa ja hän oli tullut pääpakanan perheen jäseneksi.
Eusebian siskonrakkaus, äsken niin lämmin ja tulinen, sammui siis kuin lamppu tuulen henkäyksestä. Ei edes juolahtanut hänen mieleensä ottaa selkoa Clemensin muuttumisen syystä, oliko se kuolettava sairaus vai julma sieluntuska tai jotain muuta. Siinä oli kylläksi, että hänen kasvonsa olivat kadottaneet nuorekkuutensa, hänen silmänsä loisteensa, hänen ihonsa tuoreutensa. Säälistä itseään kohtaan hän päätti unohtaa Clemensin, eikä se ollut ollenkaan vaikeata, koska Eusebialla oli kyllin ajattelemista uskonnossa ja sielunsa pelastuksessa.
Vähän aikaa sen jälkeen Eusebia lähti Ateenasta pois. Hänellä ei ollut mitään syytä viipyä siellä, kun ei Petros enää voinut nousta saarnastuoliin. Eusebia palasi Korintokseen, maakunnan pääkaupunkiin, jossa hänen puolisonsa Annæus Domitius eli ja vaikutti Akaian prokonsulina. Eusebia oli määrännyt itselleen vaikean tehtävän: hän aikoi kääntää miehensä ja saattaa uskonhylkyri raukan takaisin oikeauskoisen kirkon helmaan. Hän oli vannonut koettavansa kaikilla mahdollisilla keinoilla, joihin hurskas nainen voi ryhtyä, katkeroittaa hänen elämänsä, siten parantaakseen sitä. Tämä jalo päätös mielessään hän matkusti kaikessa loistossaan ja komeudessaan muistorikkaaseen, loistavaan kauppakaupunkiin.
Kun Clemens kuuli tästä matkasta, hän tahtoi kiittää Jumalaa, joka oli hänen läheisyydestään poistanut niin vaarallisen kiusauksen, vaan kiitoksen lausui ainoastaan kieli, sillä hänen tunteensa puhuivat toisia sanoja. Hän sulkeutui kamariinsa ja vuodatti katkeria kyyneleitä. Hänellä oli ollut salaista iloa siitä, ettei Eusebia ollut kaukana, että hän hengitti samaa ilmaa kuin hänkin, ja että hän saattoi nähdä hänet milloin tahtoi. Hän kuvitteli mielessään, että Eusebian erontuska oli yhtä syvä kuin hänenkin ja suurempikin, sen vuoksi ettei Eusebia tietänyt eron syytä. Clemens ajatteli Eusebian siskonrakkautta taivaalliseksi ja puhtaaksi kuin enkelien; ainoastaan hänen omaan rakkauteensa oli sekautunut maallisia aineksia; vika oli yksin hänessä, jonka olisi tullut olla Eusebian rippi-isä ja johtaja.
Kävelyillään hän vetäytyi tietämättäänkin prokonsulin palatsin läheisyyteen, vaan ajatus, ettei Eusebia enää ollut sen muurien sisäpuolella, ajoi hänet sieltä pois. Hän palasi kotiinsa sietämätön tyhjyyden tunne sydämessä, tai nousi jonkun kummun kukkulalle ja tähysteli haaveksivin silmin etäisyyttä, joka peitti Korintoksen hänen katseiltaan.
Tuo hirmuinen ajatus, että muka pahat henget alituisesti ympäröivät häntä ja loihtivat esiin ne kuvat, jotka esiintyivät hänen mielikuvituksessaan, pitääkseen hänen sieluaan kiinni aineellisuuden saastaisissa kahleissa ja saadakseen sen lopulta kokonaan valtaansa, raukeni nyt välistä tylsäksi raskasmielisyydeksi, jolloin hän unohti paastonsa ja ruoskimisensa. Siinä tilassa hän oli suopeampi omaisiaan kohtaan; heidän läsnäolonsa ei ainakaan näkynyt häntä vaivaavan. Hermione käytti näitä tilaisuuksia lähestyäkseen häntä ja voittaakseen itselleen hänen luottamustaan.
Hermionen hellyys ja lempeä olotapa vaikutti yhä huomattavammin veljeen ja saavutti vihdoin hänen luottamuksensa. Hermionen onnistui vetää hänet pois hänen yksinäisyydestään; hän sai hänet jättämään kamarinsa ja viettämään joitakuita tunteja päivästä hänen seurassaan sillä kauniilla paikalla, missä kerran näimme Hermionen ystäviensä seurassa — missä suihkukaivo lorisi, linnut lauloivat, pylvähistöt tarjosivat viileyttä ja taivas kaareili puhtaana ja kirkkaana heidän ylitsensä.
Clemens voitti ne ennakkoluulot, jotka eivät olisi sallineet hänen seurustella sisaren kanssa, vaan tätä hän tuskin olisi voinut, ellei hänen äkkiä olisi joutunut mieleen ajatus, että Hermione oli käännettävä kristinuskoon. Tämä päätös virkisti hänen sieluaan; hän sai siitä arvokkaan tarkoitusperän tavoitellakseen ja aiheen ajatella muuta kuin itseään. Hän kiirehti Petroksen luo kertomaan tälle aikeestaan ja saamaan hänen suostumuksensa yritykseen.