Petros tietysti ei voinut muuta kuin hyväksyä hänen päätöksensä, vaikkei hän suinkaan arvellut kasvatuspoikansa voimien riittävän siihen työhön, jonka otti suorittaakseen.
Siitä alkaen Clemens haki sisarensa seuraa, sen sijaan kuin ennen oli sitä välttänyt. Hän alkoi puhua hänelle kristinuskosta, ja Hermione kuunteli mielellään hänen sanojaan. Kummastellen Clemens huomasi, ettei se, minkä hän kertoi, ollut Hermionelle mitään uutta. Hermione oli lukenut kristittyjen pyhät kirjat, hän tunsi Jesuksen elämän ja saattoi toistella hänen suullisia opetuksiaan; ainoastaan selityksissä ja kristillisessä metafysiikassa näkyi Hermionella olevan heikommat tiedot. Hermione huomasi, että Clemens puhui lämmöllä ja rakkaudella näistä aineista; hän kuunteli häntä sen tähden halusta ja oli varuillaan, ettei esittänyt muita vastaväitteitä kuin sellaisia, jotka olivat omiaan enentämään hänen intoaan, koska hän saattoi kumota ne.
Valitettavasti ei Clemensin kestäväisyys vetänyt vertoja hänen innolleen. Keskustelua häiritsi sangen usein jonkun henkilön tulo. Milloin tuli Karmides, milloin Ismeene ja Bereniike, milloin Teodooros, ja tätä viimeksi mainittua Clemens pelkäsi kuin rietasta viettelijää itseä. Hermionen oli mahdotonta poistaa tätä pelkoa. Kun Teodooros lähestyi, niin nuori esilukija lähti tiehensä vastaamatta hänen tervehdykseensä. Petros oli heidän välilleen rakentanut ylitsepääsemättömän muurin. Clemens epäili myös että Teodooroskin tahtoi, kuten hänkin, saattaa Hermionen kristinoppiin. Vaan se kristinoppi, jota Teodooros julisti — sehän oli väärä ja kerettiläinen, pakanuuttakin vaarallisempi. Clemens kehotti Hermionea olemaan varuillaan Teodooroksen seurassa. Hermione lupasi. Vaan tyytymättömänä tähän lupaukseen tahtoi Clemens, että Hermione karkoittaisi Teodooroksen läheisyydestään, keskeyttäisi kaiken seurustelun hänen kanssaan. Hermione esitti veljelleen, että täytyi olla suvaitsevainen toisen toistansa kohtaan ja antaa kunkin mielipiteen käydä siitä mistä se voi. Hän puhui lämpimästi Teodooroksen jaloista ominaisuuksista ja lausui hartaan toivonsa olevan, että molemmista nuorista miehistä tulisi ystävät.
Hermione ei tietänyt, että tämä hyväntahtoinen toivomus saattoi haavoittaa ja katkeroittaa Clemensin mieltä. Kiihkoisa nuorukainen nousi ja jätti hänet. Ja siitä hetkestä hänen halunsa puhua Hermionen kanssa uskonasioista oli kadonnut. Hän piti Hermionea, kuten isäänsäkin, ainaiseksi pois suljettuna totuudesta ja valkeudesta.
Hän vetäytyi taasen itseensä ja haki häiritsemätöntä yksinäisyyttä. Pian hänen entisen sielunsairautensa onnettomat oireet palasivatkin jälleen. Hän ryhtyi taasen paastoihinsa, alkoi taasen ruoskia itseään.
Kryysanteus, joka siihen asti poikansa sielunrauhan vuoksi oli jättänyt hänet olemaan itsekseen ja vapaasti antanut hänen seurata taipumuksiaan, ei nyt enää voinut toimetonna katsella sellaista elämäntapaa, jonka täytyi syöstä Clemens joko mielipuolisuuden tai kuoleman helmaan. Hän päätti, jos hätä vaati, väkisin temmata hänet siitä pois. Pian näkyi kuitenkin, etteivät rukoukset eivätkä kehotukset mitään auttaneet. Clemens ilmoitti jyrkästi, ettei aikonut totella isäänsä, jos tämän käskyt olivat ristiriidassa kristinuskon kanssa.
Kryysanteus huomasi välttämättömäksi heittää kaikki arvelut sikseen. Hänen täytyi saada Clemens epäilemään sen opin totuutta, joka piti heidän sydämiään erillään ja näkyi olevan hänen synkkämielisyytensä, itsekidutuksensa ja vimmansa lähde. Kryysanteus pakotti Clemensin kuuntelemaan, kuinka hän ahdisti kristinoppia ja puolusti vanhaa uskontoa. Clemens kuunteli alussa ylenkatseellisena, sen jälkeen tarkkaavaisena; tarkkaavaisuuden vaikutti pelästys. Tämä tunne johtui vähemmässä määrässä niistä hyökkäyksistä, joita isä teki yksityisiä opinkohtia vastaan, kuin siitä yhtäläisyydestä, jonka hän näytti olevan olemassa kristillisyyden ylevimpien oppien ja uusplatoonilaisen filosofian välillä. Sellaista yhtäläisyyttä ei Clemens ennen ollut aavistanutkaan, ja häntä nöyryytti, häntä kiusasi se seikka, että se todellakin oli olemassa.
Häntä rupesivat ahdistamaan epäilykset kristinopin totuudesta. Keskustelut Petroksen kanssa tosin näitä epäilyksiä vastustelivat, vaan eivät voineet niitä kumota. Clemensin tila tuli arveluttavammaksi kuin koskaan. Kryysanteus pelkäsi hänen järkensä puolesta, ja ne lääkärit, joilta hän huolissaan kysyi neuvoa, ravistelivat niin ikään päätään. He neuvoivat häntä luopumaan kaikista käännätyskokeista ja sallimaan Clemensin vapaasti seurustella kasvatusisänsä kanssa.
Nuori esilukija pääsi siis uudestaan vangin luo. Clemens hautoi mielessään päätöstä paeta kotoa Antiokeiaan tai Egyptin aavikkoon. Petros kielsi tämän, vaan hän ei voinut voittaa sitä ylimmilleen noussutta pelkoa, jota Clemens tunsi isäänsä ja jokaista tämän sanaa kohtaan. Clemens vietti nyt suurimman osan päivää vaeltamalla kaupungin ympäristössä ja käymällä vangin luona. Pylväskentän vieressä oleva luola tuli yhä enemmän hänen mielipaikakseen, ja ne hurskaat vaimot, jotka kävivät Simoonia ruokkimassa, tottuivat pian näkemään häntä siellä ja kunnioittamaan häntä uutena erakkona, joka enensi paikan pyhyyttä ja joka ehkä kerran, kun Simoon oli kutsuttu taivaaseen, oli asettuva hänen paikalleen pylväänpäähän.
Kun samat hurskaat vaimot alkoivat jakaa niin hyvin huomiotansa kuin myöskin vasujensa sisällyksen pylväspyhimyksen ja nuoren papin välillä, joka oli ottanut luolan asunnokseen, niin Clemenskin tottui pitämään luolaa oikeana kotinaan, ja ainoastaan harvoin hän enää näyttäytyi kotonaan Tripodikadun varrella. Kryysanteus huomasi olevan välttämätöntä, että Clemens sai olla vapaudessaan. Tämä oli ihastunut uuteen elintapaansa. Kesän ruusut kasvoivat luolan suussa, ja aurinko kurkisti joka ilta sisään, ennenkuin kätkeytyi Aigaleoosvuoriston kumpujen taakse. Hän oli pian saanut asuntonsa sisustetuksi erakon tarpeiden mukaiseksi. Sammalvuode, vesiruukku ja lipas pyhää evankeliumia varten — siinä kaikki mitä hän tarvitsi.