Ateenan kristityistä se kummallinen sallima, että itse pääpakanan pojasta oli tullut uusi pylväskentän kaunistus, oli oikein mieltä ylentävä. Samoin kuin Simoon esiytymisensä alkuaikoina, tuli nyt Clemens asukasten huomion esineeksi. Erittäin osoittivat nuoret neitoset suurta osanottoa nuorta erakkoa kohtaan.
Ainoa, mikä jossakin määrin häiritsi Clemensin onnea, oli Simoon pylväspyhimyksen kummallinen käytös. Alussa tämä oli naapuriansa kohtaan osoittanut kaikkia mieltymyksen merkkejä. Iltasin, auringonlaskun jälkeen, kun heidän ympärillään vallitsi hiljaisuus, hän oli kutsunut Clemensin pylvään viereen puhuakseen hänen kanssaan ja siunatakseen häntä. Vaan vähitellen hän kävi yhä jurommaksi ja alkoi pitää sekavia nuhdesaarnoja ja lasketella kirouksia nuorukaiselle yhtä säännöllisesti kuin ennen oli antanut siunaustansa.
Simoon oli näet huomannut, että Clemensistä oli tullut kilpailija sinne tulevien ihmisten kunnioitukseen nähden. Simoon kadehti entistä lemmikkiänsä, Elpiniiken poikaa, ja tahtoi uhkauksillaan pelottaa hänet pois.
Clemens luuli Simoonin käytökseen olevan toisen syyn. Hän luuli pyhimyksen terävän silmän näkevän hänen sydämeensä ja tuntevan kuinka turmeltunut se oli. Vaan turhaan Clemens koetti ankaralla elämän puhtaudella lepyttää Simoonia. Tästä huolissaan hän kääntyi piispaan ja kysyi neuvoa häneltä. Petros kehotti Clemensiä kärsivällisesti sietämään pyhimyksen vihaa, koska Simoon muka tahtoi ainoastaan koetella hänen kestävyyttään. Vaan samalla Petros lähetti Eufeemioksella sanan Simoonille, joka sen saatuaan nähtävästi rauhoittui ja jätti naapurinsa rauhaan.
KYMMENES LUKU.
Myroon luona.
Baruk ja hänen tuleva vävynsä, oppinut rabbi Joonas, olivat palanneet
Jerusalemista.
Matka oli ollut onnellinen. He astuivat maalle Peiraieuksessa aavistamatta mitään siitä, mikä heidän poissaollessaan oli tapahtunut Barukin kodissa.
Sitä hirmuisempi oli se tieto, mikä heitä odotti. Vanha Ester oli kuollut. Hän oli sortunut suruun ja häpeään tyttärensä tähden. Kun Baruk astui talonsa kynnyksen yli, heittäytyi Rahel hänen jalkoihinsa. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat; epätoivo oli niihin painanut leimansa; hänen tukkansa, jota moneen päivään ei ollut järjestänyt, liehui hajallaan hänen olkapäillään. Yksi ainoa katse riitti Barukille ja Joonaalle ilmaisemaan onnettoman tytön tilan. Vanha mies jäi seisomaan kuin kauhusta kivettyneenä. Sanaakaan sanomatta hän kuunteli Rahelia, joka rukoili armoa ja syytti itseänsä äitinsä kuolemasta. Sen jälkeen Baruk puhkesi tuskanhuutoihin, repi hiuksiaan ja kirosi sitä hetkeä, joka oli tuonut hänet takaisin hänen häväistyn lietensä ääreen. Rabbi Joonas, joka ääneti oli nähnyt tämän kohtauksen, oli poistunut hänen huomaamattaan.
Samana iltana käskettiin Rahel isänsä kiroamana lähtemään iäksi hänen silmistään.