Piispa Petros seurasi häntä.
Samana iltana saapui prokonsulin leiriin melkoisia vereksiä sotajoukkoja lisää. Vaikka prokonsulin sotavoima oli vääräuskolaisten miehistöä ison joukon suurempi, oli tämä lisä kuitenkin tervetullut ja tarpeellinen, koska joukkojen itseensäluottamus näkyi vähenneen äsken tapahtuneen taistelun jälkeen, jossa he olivat kärsineet täydellisen tappion vääräuskolaisten hurjan urhollisuuden ja heidän johtajansa viisaiden määräysten johdosta.
Prokonsuli palasi vasta yön tullessa päämajaansa. Hän kiirehti silloin kylpytelttaansa, joka sillaikaa oli saapunut orjineen kaikkineen, nautti sen jälkeen tunnin unta ja istui aamun koittaessa uudestaan hevosensa selässä, jaellen käskyjä alapäälliköilleen.
Prokonsulin vieressä ratsasti piispa Petros muulilla; hänenkin vyöllään riippui miekka.
Piispan takana ratsasti niin ikään muulilla hänen ajutanttinaan mustakutrinen Eufeemios, huolellisesti kaapuunsa kääriytyneenä, sillä aamu oli viileä, ja kylmät sumut peittivät vuoria.
Joukot olivat aseissa. Niiden eri osastot marssivat toinen toisensa jälessä eri teitä vuoriseudun sisäosiin.
Annæus Domitius oli päättänyt samana päivänä hyökätä uudestaan uutisasukkaiden kimppuun.
* * * * *
Sotaretki Suunionin novatianolaisia ja donatolaisia vastaan ei ollut yllättänyt heitä varustamattomina. Koska eivät paljoa luottaneet sen rauhan pysyväisyyteen, jota siihen asti olivat nauttineet, he olivat viimeisenä vapautensa vakuutena säilyttäneet ne aseet, joihin entiset vainot olivat pakottaneet, heidät tarttumaan, ja joiden käyttämisessä he rauhattoman elämänsä kestäessä olivat hankkineet itselleen pelottavan taitavuuden. Homoiuusialaisen papin odottamaton käynti Suunionissa oli uutisasukkaiden mielestä tulevien kovien kohtalojen enne; eipä sanansaattajan ulkomuotokaan ollut omiaan herättämään valoisia toiveita hänen todellisesta asiastaan. Uutisasukkaiden epävarmat luulot, jotka heidän asemassaan olivat luonnollisia, vahvisti pian Teodooros, joka eräistä veli Eufeemioksen lausunnoista, samoin kuin piispa Petroksen kirjeen hengestä sai syytä aavistaa, että koko uutisasutusta uhkaava myrsky oli tulossa. Pelko muuttui varmuudeksi, kun päivittäin alkoi vuorille saapua pakolaisjoukkoja, ei ainoastaan Attikasta, vaan myöskin Saroonilaisen lahden toiselta puolelta, Peloponneesoksesta; nämät pyysivät uutisasukkailta turvapaikkaa ja kertoivat julmista vainoista, jotka uudestaan olivat leimahtaneet ilmituleen koko maassa.
Niinä päivinä värisytti rauhallisen laakson asukkaita levottomuus, joka sai auran ja viinitarhamiehen sirpin lepäämään ja suuntasi paimenten silmät pohjoista kohti, missä Ateena oli Hymettoksen vuorenselänteen takana. Mökkien asukkaat ottivat esille aseensa ja hioivat niitä; heidän vanhimpansa pitivät kokouksia ehtimiseen kuullakseen pakolaisten kertomuksia ja neuvotellakseen mihin olisi ryhdyttävä. Antautumista hallitsevan kirkon alaisiksi — ainoata hintaa jolla he olisivat voineet torjua vaaran — he olisivat pitäneet syntinä pyhää henkeä vastaan. Ei kukaan tuonut esille sellaista ehdotusta; se olisi ainoastaan herättänyt vihaa innokkaimmissa ja surua muissa. Ei kukaan edes ajatellutkaan sellaista alistumista. Oli ainoastaan valittava pitikö vastuksetta antautua vihollisen valtaan ja sidotuin käsin kärsiä martyyrikuolema vaiko mennä vihollista vastaan aseet kädessä, koettaa jäykällä vastarinnalla, jolle maan luonto oli avuksi, pakottaa vainoojilta oikeus elää rauhassa, tai kaatua taistelussa sen asian puolesta, jota he pitivät Jumalan asiana, eivät omanaan.