— Kirkko, Olympiodooros.
— Siinähän se taas on, tuo kirottu kirkko!
— Rauhoitu! Jätetään kirkko syrjään ja puhutaan sen edustajasta ja oikeudenhaltijasta, joka on Petros…
— Piispako?
— Piispa ja sotapäällikkö. Sama juuri…
— Oi, silloin jääköön hyvästi kaikki toiveeni.
— Petros on Makedonioksen jälkeläiselle, patriarkka Eudoksokselle näyttänyt asiakirjan, jonka kautta Clemens, tuo nuori pyhimys, luovuttaa sen omaisuuden, jonka perii isältään, pyhälle kirkolle ja määrää Petroksen sitä hoitamaan saman kirkon eduksi. Eudoksos, jolle epäilemättä on luvattu osa saaliista, on antanut keisarille, meidän armollisimmalle herrallemme, viittauksen, että hän ummistaisi toisen silmänsä, joka valvoo valtion etua, ja katsoisi asiaa yksinomaan toisella, joka valvoo kirkon etua. Oli miten oli, kirkko — eli oikeammin: Petros — tulee Kryysanteuksen perilliseksi.
— Kas sitä viekasta roistoa! mutisi Olympiodooros. — Onpa sentään surullista ajatella, että jalon Ateenalaisen peritty omaisuus — ja mikä omaisuus sitten! — joutuu epäfilosofisen ja alhaissäätyisen piispalurjuksen käsiin. Me elämme viimeisinä aikoina. Deukalioonin tulva on uudestaan paisumassa. Se tulkoon, vaan ei ennenkuin Olympiodooros on tomua ja tuhkaa!
Ystävykset poistuivat pöydästä. Tunti, jonka Annæus Domitius oli määrännyt levokseen ja virvoituksekseen, oli kulunut. Hän pukeutui kypäräänsä ja haarniskaansa, vyötti miekan kupeelleen ja lähti teltastaan.
Heti sen jälkeen hän nähtiin tribunien ja centurioiden ympäröimänä ja uskollisen historioitsijansa seurassa lähtevän tarkastamaan etuvartioita ja vihollisen asemaa.