— Älä ole milläsikään, ystäväni! Aamuilma kyllä poistaa nuo jumalaistarulliset mielikuvitukset. Kuinka raitis tuuli käy mereltä! Suloista on sitä hengittää.
— Aa!… Olet oikeassa. Aamuhetki on ihana — siinäpä luonnontieteellinen havainto, joka minun täytyy ilmoittaa ystävilleni. Kuinka pitkä varjo on?
— Torikaupan aika loppuu heti, vastasi Karmides, tähystellen tottunein silmin auringon korkeutta kaukaisen, jyrkkärinteisen Lykabettos-vuoren yli. — Lähdemmekö torille? Sinne mentäessä voimme poiketa Lyysiin luo ja juoda pikarillisen jäällä sekoitettua lesbolaista viiniä.
— Oivallinen ajatus. Sepä on huojentava synnytystuskiani. — Hoi
Karmides! Kylvä ennemmin kultiasi jonkun Danaen helmaan kuin kadulle!
Pudotit sormuksen. Tuossa se on jaloissasi.
— Ah! Rahelin sormus! Jonka juutalaistyttöseni antoi lempensä vakuudeksi! sanoi Karmides itsekseen, otti sormuksen kadulta ja kiinnitti sen kultaisiin kaulaketjuihinsa. — Ylistetyt olkoot terävät silmäsi, Olympiodooros! En olisi tahtonut kadottaa tätä aarretta kappadokialaisen Akilleus-oriini hinnasta.
— Minä ymmärrän sinua, sinä uusi Alkibiades. Oi, sinä kolminkertaisesti onnellinen ystävä! Sinä joit viime yönä kuin krotoonilainen Miloon, vaan viini vaikuttaa sinuun kuin kastepisara ruusuun: aamun tullen olet vain sitä reippaampana, sitä säteilevämpänä. Kuinka olikaan? Eikö kunnon isäntämme, prokonsuli, tuo falernolainen viinisäkki, lopulta nukertunut pöydän alle? Minun yölliset muistoni ovat kuin varjot jotka liehuvat Leete-joen rannalla.
— Sinä muistat vallan oikein. Mutta älä pilkkaa kunnon Annæus
Domitiusta! Hän on merkillinen mies…
— Niin, hänellä on merkillinen onni noppapelissä.
— En nyt tarkoita sitä ominaisuutta…
— Voittiko hän viime yönäkin?