— Vain hiukan. Minun huvipurteni täytyi laskea purjeensa, kun tuli muutamia caniculae,[1] joiksi hän niitä sanoo.
— Vain hiukanko? Sinun komean huvipurtesi! Onpa sinun mielenlujuutesi ihmeteltävä, Karmides; mutta sinulla onkin kultaa antava Paktoolos ammentaaksesi. (Olympiodooros lisäsi itsekseen: Hänen kuvavirrastansa mahtaa kulta pian olla loppuun huuhdottu. Voi minua! Mistähän ensi vuonna löydän toisen Karmideen?)
— Se, jota prokonsulissamme ihailen, — jatkoi Karmides, — on hänen kykynsä hallita itseänsä. Ne kahleet, joihin viinin jumala kietoo semmoisen miehen, ovat kukkaköynnöksiä, jotka hän saattaa repiä rikki, milloin tahtoo. Viime yönä hän oli pitkällään sohvalla, pikari oli pudonnut hänen kädestään ja seppele liukunut alas hänen nenälleen, hänen silmänsä olivat puoleksi kiinni ja hänen kielensä rallatti veltosti lyydialaisen huilun sävelten mukaan, koettaen mitä naurettavimmalla tavalla seurata sen lirityksiä. Silloin ovenvartija ilmoitutti, että oli tullut keisarillinen sanansaattaja. Kunnon Annæus Domitius kimposi ylös kuin jousi, pani seppeleen pois päästään, järjesti manttelinsa ja astui majesteetillisin askelin vastaanottohuoneeseen, jossa sai kirjeen, luki sen alttarilampun valossa ja päästi sanansaattajan luotaan, — ja sitten hän palasi juominkia jatkamaan.
— No, entäs kirjeen sisällys?
— Oh, sitäkin kysymystä! Mene Egyptin sfinksin luo ja urki, jos taidat, luonnon arvoitusta!
— Minä arvelen, että Julianus…
— Vaiti! Älä lausu sitä nimeä! lausui Karmides ja katsahti ympärilleen.
— Kirottu ohimoseppä!… Kuinka olikaan, Karmides: eikö minua kutsuttu täksi päiväksi sinun maataloosi? Minusta tuntuu siltä kuin olisin sinun jumalallisesta suustasi kuullut jotakin viheriöistä puista ja Britannian ostereista.
— Vallan niin.
— Entä Myroo ja Praksinoa?