— Ne tulevat mukaan.
— Ihanata!
— Ja muutamia muita sinun ystäviäsi olen luvannut tavata tunnin kuluttua torikaupan jälkeen Akropoliin portaiden ääressä.
— Hyvä!
— Et saa odottaa mitään erinomaista, Olympiodooros. Kaikki on käyvä yksinkertaisesti ja maalaiseen tapaan.
— Oivallista! minä kaihoan juuri luontoa ja viattomuutta. Tyytyväisenä olen keritsevä sinun lampaitasi ja kaitseva sinun härkiäsi ja juova vettä samasta lähteestä kuin sinun paimenesi. Vesi, jumalallinen juoma! Minä vihaan … ai, tuo kirottu ohimoseppä! … kaikkia muita juomia paitsi vettä. Tällä hetkellä huomaan todellisen kutsumukseni. Minusta tulee paimen — uusi Dafnis. Sinun täytyy sallia jonkun Tesiyliin, tai Amarylliin[2] perehdyttää minut juustonvalmistuksen salaisuuksiin, hyvä Karmides. Minä halveksin sivistystä ja riennän luonnon äidinhelmaan. Onhan Apolloonkin ollut paimen; Paris samoin: niinpä myös oli
poika, jot' itse Kypris Frygian metsässä seuras: metsälle uskoi tää ilojansa ja myös surujansa; paimenna Endymioon veti karjansa kanss' sulounta, kun rusosuutaan suutelemaan tuli taivolta Kuutar; paiment' itkevi Rheea, ja kas! Salamoitsija itse kotkana kierteli Iidan huippua paimenen vuoksi.[3]
Minkä tähden ei Olympiodooroskin voisi mieltyä käyräsauvaan ja paimenpilliin? Mutta kuuleppas, kunnon Karmides! Onko sinulla siellä Arkadiassasi turkinpyitä, tappelukukkoja ja pelilaatikoita?
— Ole huoleti. Minä vähän tiedän, mitä luontoperäinen elämä vaatii.
— Tiedätkös, ensi kilpa-ajoissa saa minun Bellerofoonini esiintyä. Se on hopean hohtava, kiharaharjainen, ruumiinrakenteeltaan luotu ilmaa halkaisemaan kuin nuoli. Mitähän sinä arvelet? Minä uskallan sen kilpailuun prokonsulin traakialaisen oriin kanssa.