— Ja, kuten mainittu, huomenna otan sen haltuuni. Sinusta lahja on
kummallinen. Se on lievä sana sinun suustasi. Sinä tarkoitat enempää!
Vaan sinulla ja sinun puoluelaisillasi ei ole voimaa tehdä vastarintaa.
Filistealaisten valta on murrettu.
Kryysanteuksen mieleen juolahti Julianus. Filistealaisten valta ei ollut vielä murrettu. Viimeinen taistelu oli jälellä.
Petros näkyi aavistaneen hänen ajatustansa, sillä kun Kryysanteus kysäsi: — Onko sinulla muuta minulle sanottavaa? niin hän sanoi:
— Olen tänään saanut uutisia Julianuksesta. Tahdotko niitä kuulla?
Näin kysyen hän katsahti Ateenalaiseen voiton katseella, joka sai tuon muutoin vahvan miehen vavahtamaan pelästyksestä. Sama tunne, joka valtaa vaeltajan, kun hän levätessään tien vieressä tuntee kylmän, koukertelevan käärmeen kätensä alla, pakotti Kryysanteuksen sanomaan vaistontapaisesti: en. Hän järjesti manttelinsa, tervehti piispaa ja muita huoneessa olijoita ja astui ovea kohti.
— Jää hyvästi, filosofi! Ajattele vähäisyyttäsi Jumalan edessä ja sielusi autuutta! puhkesi nyt sanomaan nuori esilukija, jonka silmät koko ajan olivat olleet kiintyneinä Kryysanteuksen kasvoihin.
Tämä seisahtui ja loi nuorukaiseen ankaran tarkastelevan silmäyksen, joka kuitenkin muuttui lempeäksi ja ystävälliseksi, kun hän esilukijan kauniissa kasvoissa ei huomannut pilkkaa eikä ylpeyttä, vaan innon suoruutta. Clemensin silmät olivat niin kirkkaat ja totiset. — Hyvä tarkoitus luo arvoa sinun nuorille huulillesi, sanoi Kryysanteus, ennenkuin läksi.
Kun hän aulaan tultuaan ohjasi kulkunsa odottelevien pappien keskitse, tunsi hän äkisti jonkun syleilevän itseänsä; soihdun valossa hän tunsi syleilijän, joka ei ollut mikään vähäpätöisempi kuin Akaian prokonsuli.
— Mitä näenkään? tämä huudahti; — oma Kryysanteukseni! Olet siis palannut Ateenaamme. Olen näinä päivinä etsinyt arkonttiani joka paikasta enkä ole löytänyt mistään. Terve tuloa! Kolmasti terve tuloa! Minä näen, jatkoi hän kuiskuttaen, — olet ollut piispan puheilla. Minäkin olen kutsuttu hänen luokseen. Kutsuttu — sinä ymmärrät minua? Akaian prokonsuli juoksee papin määräyksiä. Mutta miksi ei mukautuisi ajan oloihin, koska keisari niin tahtoo? Rakkaus pyhää kirkkoamme kohtaan saa ihmeitä aikaan, ystäväni … mutta sinä et sitä ymmärrä, ja minä annan sen heikkouden sinulle anteeksi. Sinä et ymmärrä jumaluusoppia, sinä. Omnia vincit amor et nos cedamus amori.[15]
Ja prokonsuli astui keikaillen virkahuoneen ovelle, jonka ostiarius avasi selki selälleen hänen loistavalle ja jalolle persoonallensa.