Vaan Petros hymyili ja sanoi:
— Jos se voi sinua lohduttaa, niin tiedä, ettei tätä temppeliä revitä. Toivon, että sitä voidaan käyttää, kun olemme vain raapineet ja savuttaneet sen seinät, Tipsutelleet muurit pyhällä vedellä ja poistaneet kaiken, joka muistuttaa sitä pahaa henkeä, jota te olette siellä palvelleet.
— Mutta, sanoi Kryysanteus kohottaen olkapäitään, — julistuksen alla näin nimen, jota en ole velvollinen tottelemaan. Kuka on Makedonios, joka uskaltaa antaa toiselle, mikä ei ole hänen omaansa? Temppeli aarteinensa, historiallisine muistomerkkeineen ja taideteoksineen on Ateenan kaupungin. Meidän isämme ovat sen rakentaneet, ja heidän jälkeläisensä tähän päivään asti sitä rikastuttaneet ja hoitaneet. Kuinka siis yksi teidän papeistanne, Ateenassa aivan tuntematon muukalainen, ottaa ryöstääksensä meiltä omaisuutemme?
— Huomenna otamme sen haltuumme, vastasi Petros.
— Meillä ei ole siis muuta keinoa, kuin valittaa keisariin.
— Joka ei ole teille kallistava korvaansa.
— Tiedän sen, sanoi Kryysanteus syvästi huoahtaen, ja ahdistetusta sydämestä virtaava veri paisutti hänen otsansa suonia.
— Ja muutoin, jatkoi Petros, lue tämä!
Hän otti esille toisen, kultakankaaseen käärityn norsunluisen taulun, jonka kehykset olivat kaunistetut törkeätekoisilla korkokuvilla, kilpajuoksuilla ja muilla sellaisilla, joiden keskellä nähtiin vuoden konsulien nimet, Taurus ja Fulgentius; tämän hän ojensi Kryysanteukselle, joka silmäiltyään taulua sanoi:
— Minä näen, keisari antaa tälle kummalliselle lahjalle vahvistuksensa.