— Toivon niin olevan.
— Todellako?
— Koska se poistaisi sen mikä siinä näytelmässä, johon näyt minut kutsuneen, on halveksittavaa, vaikkei sitä, mikä siinä on surullista.
— Me murramme raakaa malmia, yhdentekevää millä aseella, mutta teemme sen jalostuttaaksemme sitä.
— Mutta asiaan! Sinä puhuit julistuksesta, joka koskee Ateenan kaupunkia. Tee keskustelumme mahdollisen lyhyeksi.
— Kas tässä!
Petros otti pöydältä norsunluisen taulun ja antoi sen arkontille. Sillaikaa kuin tämä luki, piispa tarkasti hänen kasvojansa ja huomasi sen tuskallisen hämmästyksen, joka niissä ilmaantui.
Kryysanteus antoi taulun takaisin. Hänen kasvonsa ilmaisivat harmia ja tuskaa, jota hän ei huolinut salata.
— Julistus, sanoi hän, — lahjoittaisi siis teille, kristityille, sotajumalan temppelin, Ateenan kauniimpia, täynnä muistoja meidän kunniamme ajoista. No, ei tämä ole ensi kerta kuin semmoista tapahtuu. Lupaahan keisari palkinnon sellaisille kaupungeille, jotka repivät alas ne rakennukset, jotka ovat rakennetut jumalallisille voimille, sankareille ja ihmissuvun hyväntekijöille! Ja mitä teille lahjoitetaan, sen te hävitätte, pannaksenne ihanan teoksen pirstaleista kokoon turnutuksen, joka, totta tosiaankin, on sen iljetyksen arvoinen, jota te sinne kokootte — noita luurankoja ja pyhimysten lihasiekaleita, noita kuoleman inhottavia jäännöksiä, joita te suutelette ja palvelette.
— Herra armahda! Mikä herjaus! huokasi toinen kirjuri; toinen taas teki ristin merkin. Nuori Clemens, joka keskustelun kestäessä oli palannut, kohosi nojaavasta asennostaan, hänen poskilleen levisi suuttumuksen puna, ja vaivalla hän hillitsi sen vihansanan, joka jo pyöri hänen kielellään.