Clemens oli tuskin poistunut aulaan, kun ovi uudestaan aukeni ulkoa ja vähäinen joukko miehiä ja vaimoja astui sisään. Ne olivat armonhakijoita, se on pakanoita, jotka tahtoivat tulla kristillisen seurakunnan yhteyteen. Vaikeata oli heidän ulkomuodostaan arvata, keitä näistä ihmisistä oli tänne saattanut sydämen halu ja keitä maalliset syyt. He näyttivät kaikki kuuluvan yhteiskunnan onnettomimpaan luokkaan.
Joukon keskellä näkyi mies, jolla oli mantteli ihonutun päällä; se oli tosin ryysyinen vaan puhui paremmista päivistä. Hänen keveät, vapaat liikkeensä erottivat hänet muutoinkin toisista, jotka ääneti ja kunnioittavasti seisoivat ovella. Tämä mies oli vanhan ateenalaissuvun viimeinen jälkeläinen, suvun, joka johti alkunsa Iifikrateesta. Hän oli irstailemalla hävittänyt isäinsä perinnön. Hän astui kaksi askelta esille saliin ja alkoi juuri tavallisella julkeudella esittää asiansa, kun äkkiä huomasi Kryysanteuksen. Tätä hän oli kaikkein vähimmin odottanut täällä näkevänsä. Kohtaus oli hänelle vastenmielinen ja melkein sai hänet hämille. Mutta hän tointui pian, katseli salia muka kummastellen ja huudahti:
— Zeus auttakoon! tämäpä oli naurettava erehdys, oikea pieni Odysseia! Sinun täytyy antaa anteeksi, kunnon piispa, minä en hae sinua, vaan naapuriasi, oivaa ystävääni, muinaiskalujen kerääjää.
Näin sanoen hän pyörähti kantapäillään, tervehti hävyttömän tuttavallisesti Kryysanteusta ja läksi huoneesta.
Petros kääntyi nyt armonhakijain puoleen ja sanoi painavalla äänellä:
— Lapset, oletteko tulleet tänne päästäksenne vapaiksi pakanuuden pimeydestä ja vangiksi ottaaksenne kaiken ajatuksen Kristuksen kuuliaisuuden alle?
Tulokkaat myönsivät kysymykseen kumarrellen.
— Hyvä, sanokaa nimenne ja asuntonne tälle presbyteriveljelle. Häneltä saatte kirjallisen todistuksen, joka prokonsulin rahastonhoitajalle näytettynä hankkii teille uudet juhlavaatteet. Niihin puettuina tulette ensitulevana Jumalan lepopäivänä meidän pääkirkkoomme, jossa käsien päällepanemisella vihimme teidät uuteen elämään, ja sen jälkeen saatte mainitulta rahastonhoitajalta samalla todistuksella kymmenen kultakolikkoa kukin. Presbyteri Gregorius, anna heille todistukset ja teroita uudestaan heidän mieleensä, mitä heille sanoin!
Näin puhuttuaan Petros kääntyi pois armonhakijoista jatkaakseen keskusteluaan Kryysanteuksen kanssa. Pakanuudesta luopuneiden vastaanotto-toimitus oli tähän aikaan piispoilla jokapäiväisenä toimena, joka ei vaatinut sen enempiä mutkia.
— Sinä näet, sanoi Petros, — samoin kuin nyt, virtaa joka päivä uusia joukkoja ristin lipun ympärille. Sinun ja sinun joukkosi viisaus ei voi virvoittaa janoovia sieluja, jotka ikävöivät elävän veden lähteelle. Ihmisluonto, sanoo Tertullianus, on luonnoltaan kristitty: siinä on heidän ikävöimisensä alkusyy, se voima joka pakottaa heidät tänne.