— Ja ehkä minun esitykseni ovatkin jotain vaikuttaneet. Mutta kuitenkin on epävarmaa, eikö semmoinen käsky voi saapua vielä tänä iltana, huomenna, milloin sitä vähimmin odottaa. Ja meidän kesken sanoen (Petros alensi äänensä taas kuiskaukseksi), vaarallista on olla rikas meidän päivinämme. Hovin eunuukit … sinä ymmärrät minua?
Annæus hymyili ja nyökäytti päätänsä. Hän ei ajatellut ainoastaan hovin eunuukkeja, vaan myöskin sen piispoja. Sen jälkeen hän katseli omia pulleita pohkeitansa ja kirosi hiljaa alipilariustaan,[16] sillä hänen tarkka silmänsä huomasi vasemmassa sääressä ihokarvan, jota mainittu orja ei ollut huomannut.
— Mutta asia, jatkoi Petros, — johon nyt tahdon tulla, on rukous sinulle, loistava ja jalo herra, ja samalla kehotus, jonka sielunpaimen antaa yhdelle laumansa lampaista. Ennenkuin taitat hiuskarvaakaan Kryysanteuksen päästä, täytyy sinun siitä ilmoittaa ensin minulle. Pyydän sinulta tämän korkeimpana ystävyytesi näytteenä, vannotan sinua pyhän yhteisen kirkon nimessä, joka saisi kärsiä kovan, korvaamattoman vahingon, jos sinä unohtaisit sen pyynnön, jonka täten lasken sydämellesi ja muistoosi.
Prokonsuli vakuutti olevansa sangen onnellinen, jos hän niin vähäisessä asiassa voi osottaa rajatonta kunnioitustaan ja alttiuuttaan Ateenan piispaa kohtaan.
Kun Petros sen jälkeen oli hänelle näyttänyt keisarillisilta ministereiltä tulleen kirjoituksen, joka oikeutti kristityt ottamaan haltuunsa sotajumalan temppelin, ja prokonsuli oli luvannut ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin, jotka asia vaati, oli keskustelu loppunut.
Annæus Domitius poistui, pitäen vaivoin salassa syvän harmin, jota tunsi sen johdosta, että sellainen kirjoitus oli ensin lähetetty piispalle eikä hänelle.
— Nuo papit, niin hän ajatteli astuessaan ulos Kerameikos-kadulle, — kasvavat kohta itse keisariakin korkeammiksi.
SEITSEMÄS LUKU.
Petros.
Kirjuri ja saapuvilla olleet papit olivat poistuneet. Lykabeettos-vuoren yli noussut kuu valeli hohdettaan tyhjän aulan länsipuoliseen pylväsriviin.