Ateenan piispa seisahtui, kuten satoja kertoja ennen öisissä aprikoimisissaan, Ptolemaioksen kartan eteen ja toisti ajatuksissaan näitä kysymyksiä. Ja hän jatkoi:
— Jo Irenaeus tunnustaa Rooman etevämmyyden muiden piispanistuinten rinnalla. Ylpeä Victor, rohkea Stephanus ovat jo kauan sitte koettaneet sitä toteuttaa. Ja mikä on tärkeämpää: se on juurtunut niiden äärettömien ihmisjoukkojen käsitystapaan, jotka asuskelevat laajoja länsimaita. Heidän katseensa kääntyvät nyt jo pyhällä kunnioituksella Rooman piispaan. Kansan käsitystapaan perustuu se voima, joka pitää sitä ohjaksissa. Mitä se merkitsee, että itämaat, nämä hajanaiset, veltostuneet itämaat kieltävät Rooman piispan ylivallan? Paha kyllä, meillä on kurjempi herra, maallinen ruhtinas, joka väkisin tyrkyttää meille vaihtelevia mielipiteitänsä ja tekee julkeaksi valheeksi sanat, mitkä kirkonkokouksemme kirjoittavat säännöstensä alle: "Pyhän hengen vaikuttamat". Paha kyllä, niitä on kauan vaikuttanut Constantiuksen henki. Meidän täytyy lohduttaa itseämme sillä, että ainakin muutamissa tapauksissa yksi meikäläisistä, verraton Eusebios, vuorostaan vaikuttaa häneen. Mutta missä, ellei Roomassa, se voima voi kasvaa, joka pystyy vapauttamaan kirkon maallisen ruhtinaan häpeällisestä orjuudesta ja laskemaan maallisen vallan sinne, missä sen pitää olla, jos sen on ollenkaan oltava olemassa, — kirkon jalkain juureen?
Me tunnustamme, että Pyhän Hengen voima on käsien päällepanon kautta jatkunut kirkossa meidän päiviimme saakka. Siinä opissa on Rooman suuruuden kulmakivi, sillä Hengen voimaa ei voida erottaa Kristuksen virasta, joka taivaanvaltakunnan avainten keralla on annettu Rooman ensimäiselle piispalle ja hänestä käsien päällepanolla siirtynyt jälkeläiseltä jälkeläiselle. Rooman piispojen keskeytymätön sarja muodostaa siten valtasuonen, josta Pyhän Hengen voima elättävänä verenä virtailee kirkollisen ruumiin kaikkiin osiin lukemattomien suonien ja haaraantumisien kautta: Rooman kirkkoruhtinaasta hänen vihkimiinsä piispoihin, niistä papiston alempiin luokkiin ja näistä kansojen suuriin joukkoihin. Siten tämä maagillinen virta kulkee kädestä päähän kastellakseen äärimäisiäkin seutuja. Ja sen tähden se, joka eroaa kirkon ruumiista, on katkaistun jäsenen kaltainen. Hän sulkee itsensä pois jumalallisen elämän ja vapahduksen armon osallisuudesta. Hän ei saata omistaa itsellensä tätä armoa uskon kautta vapahtajaan. Armon saa ainoastaan kirkon, pyhän Kolminaisuuden ruumiin yhteydessä.
Ylevä oppi kirkosta ja tunnustuksen yhteydestä!
Sinä kasvat pienestä, raamatussa tuskin näkyvästä sinapinsiemenestä suuren suureksi puuksi, joka on varjostava koko maan. Sinä olet rohkeampi kuin mikään ihmisajatus, eikä mikään inhimillinen viisaus ole voinut keksiä vertaistasi. Ne keinot, jotka kavalimmat ihmisten lapsista ovat keksineet luodaksensa vallan vertaistensa yli, ovat mitättömät sinun rinnallasi. Kohdussasi kannat mahtavuuden, jonka edessä maan kansat ja kuninkaat tulevat notkistamaan polvensa. Se voima, jonka sinä voit antaa, on ulottuva, ei ainoastaan omaisuuteen, henkeen ja ruumiiseen, vaan sieluihinkin. Sinä olet typistävä itse ajatuksenkin siivet ja muuttava vapaan kotkan kamelikurjeksi, joka kesynä ja suitset suussa ohjataan sille tielle, jota sen on lupa vaeltaa. Sinä olet ottava käsiisi ihmisten kaikkein sisimpäin tunteiden säikeet — olet pelottava milloin tahdot, lohduttava milloin tahdot. Sinun viittauksestasi veli on nostava aseen veljeänsä vastaan, äiti kieltävä lapsensa ja lapsi äitinsä, sulho ja morsian ovat jättävät toisensa ja salaavat tuskansa kyyneleet kuin olisi rikollinen tunne ne synnyttänyt. Sinun viittauksestasi sodan ja vihan liekit sammuvat, vihollinen sopii vihollisen kanssa, hallitsija nöyrtyy orjan edessä, rauha vallitsee maan päällä…
Sinun ajatusjohtosi on muodostettu timanttisilmukoista, joiden rinnalla filosofien päätelmät ovat hämähäkin kudontaa. Välttämättömyyden vastustamattomalla voimalla olet pakottava maailman valtasi alle ja paneva sen kahleisiisi. Ja se, joka ravistaa kahlettaan, on kuoleman oma, hän pyyhitään pois Israelista, häneltä suljetaan inhimillisen yhteiskunnan ja autuuden portit, hänelle sytytetään helvetin ikuiset liekit.
Sinulta puuttuu ainoastaan yhtä: miestä joka kykenee sinua käyttämään.
Minä tunnen kaksi, jotka kykenisivät. Toinen on Atanasios, tuo rautainen, taipumaton, ihmeellinen, kavala, hirmuinen vanhus, oikeauskoisten verivihollinen ja vääräuskoisuuden ainoa, vaan kukistumaton pylväs, uusi Prooteus, joka ollen aina sama ilmautuu tuhansissa muodoissa, maanpakolainen, pannan alainen, vaunujen ja ratsumiesten vainoama, joka ilmautuu, kun vähimmin sitä aavistaa, ja katoaa ennenkuin on toinnuttu häntä kiinniottamaan, joka väijyilee Konstantinopolissa keisarin oven edessä, kun häntä ajetaan takaa Galliassa, jota vainutaan Roomasta, kun hän piilee munkkien joukossa Egyptin erämaissa, ja joka ilmestyy ehkä tänne Ateenaan, samall'aikaa kun Geoorgiosta värisyttää huhu, että hän on salaa Aleksandreiassa.
Kaikeksi onneksi ei Atanasios ole koskaan luonut katsettaan Roomaan. Hän taistelee itselleen sitä hiippakuntaa, jonka hän niin usein on omistanut ja kadottanut: Aleksandreiaa. Hän ei ole älynnyt Rooman merkitystä. Kummallista kyllä!
Kummallista kyllä, — ja kaikeksi onneksi! Sillä toinen mies, joka
Atanasioksesta muuten saisi ylivoimaisen kilpailijan, olen minä itse!