Petros astui pois kartan äärestä, heittäytyi nojatuoliin ja vaipui suurenmoista tulevaisuudenkuvaansa ajattelemaan.
Hän oli sinäkin päivänä astunut askeleen rohkeata päämääräänsä kohti. Rahoilla, jotka keisarillisesta rahastosta oli annettu Goottien käännyttämistä varten, jota niinä aikoina hartahimmasti puuhattiin, hän oli varustanut kahta lähetyssaarnaajaa, kahta nuorta pappia, jotka oli kasvatettu sokeaan kuuliaisuuteen ja kiihotettu hurjiksi homoiuusialaisiksi, ja lähettänyt heidät, ei barbarien luo, vaan Roomaan saarnaamaan homoiuusionia ja levittämään Petroksen mainetta Rooman seurakuntaan.
Se kirja, joka oli auki pöydällä lampun valossa, oli Tertullianuksen teos De Carne Christi. Hän luki sitä ehkä vähemmin tiedonhalusta kuin perehtyäkseen länsimaisen kirkon kieleen, latinaan, ja oppiakseen tuon mestarin jylhästä, melkein rajusta, vaan voimakkaasta ja valtaavasta esitystavasta käyttämään oikealla tavalla välttämätöntä tuumansa toteuttamisen apukeinoa, — tuuman, joka kiihoitti hänen kunnianhimoansa ja hurmasi hänen mielikuvitustansa, vaan joka sen ohessa tuntui hänestä jumalalliselta vapahdusaatteelta, jota hän muka oli kutsuttu osaltaan toteuttamaan ihmissuvun pelastukseksi ajallisesta ja ijankaikkisesta hädästä.
Vilpitön usko, jolla hän oli tähän aatteeseen kiintynyt, tulinen into, jolla se hänet täytti, olivat ne painot, jotka hän itseänsä tutkistellessaan pani toiselle vaakalaudalle ja jotka näyttivät painavan paljoa enemmän kuin ne itsekkäät vaikuttimet ja ainoastaan tarkoituksen kannalta katsoen puolustettavat keinot, jotka painoivat toista vaakalautaa.
Tämä sisäinen sofistiikka oli menneinä aikoina vaatinut Petrokselta monta unetonta yötä. Hän oli taistellut itsensä kanssa sitkeämmin ja kiivaammin kuin ehkä useimmat. Mutta hän oli myöskin lujemmin ja järkähtämättömämmin kuin enimmät muut asettunut taistelun loputtua siihen asemaan, jonka oli taistelun tuloksena saavuttanut, sekä vahvistanut sen.
Kuutamo, joka virtasi sisään ikkunasta, sattui nyt hänen kasvoilleen ja sai hänet ajattelemaan lähempänä olevia tehtäviä. Hän soitti, ja muuan pappispukuinen mies, joka näytti odottaneen tätä merkkiä, astui heti sisään.
Tulija on tanakka, harteva mies, vaan niin lyhytkaulainen, että oudosti muodostunut, mustakiharainen pää näkyi olevan välittömästi kiinni olkapäiden välissä. Sangen matala otsa näkyi vaaleankeltaisena juovana kahden yhtäsuuntaisen viivan, hiusrajan ja leveiden kulmakarvojen välillä. Koska mies piti päätään hiukan kumarassa eteenpäin, niin hänen pienet, mustat silmänsä olivat ylöspäin kääntyneinä, kun hänen oli katsottava puhuttelijaa silmiin. Tämä seikka loi hänen kasvoihinsa jotakin, jota hyväntahtoinen arvostelija saattoi selittää hurskauden ja nöyryyden ilmeeksi.
Mies oli Petroksen paras uskottu, presbyteri Eufeemios.
Itse asiassa he tunsivat toinen toisensa sangen hyvin, vaan tuttavuus ei saanut kuitenkaan Eufeemiosta, vanhinta presbyteriä, unohtamaan, että Petros oli hänen esimiehensä. Eufeemios ei istuutunut ennenkuin piispa oli osottanut tuolia ja tehnyt kysymyksen, johon hän nöyrällä äänellä, lyhyesti ja selvästi, kuin punnituin sanoin, vastasi.
— Olet kai tänään ollut Apolloonia-lesken luona? kysyi piispa.