— Se on vanha juttu…
— Ja Hermione on kieltänyt Alkmeenea hänen nimeään mainitsemasta.
— Se merkitsee enemmän, mutisi piispa, — vaan on, jos oikein arvaan, hyvä merkki. Sellainen nainen ei unohda helposti. He ovat lapsuudesta asti rakastaneet toinen toistansa … ja Karmides, jos tahtoo, on vastustamaton. Eufeemios, lisäsi hän ääneen, — tämä Alkmeene ei näy kelpaavan paikalleen.
— Päin vastoin, puuttui Eufeemios varmasti puheeseen, — hän on tavattoman viisas ja sukkela.
— Eikä kuitenkaan ole voinut päästä emäntänsä täyteen luottamukseen.
— Minä annan hänelle uudet ohjeet…
— Ja juuri Karmideeseen nähden!
— Hyvä, isäni.
— Eivätkö he koskaan ole löytäneet mitään jälkeä siitä pienestä pojasta, Hermionen veljestä, joka kuusitoista vuotta sitte katosi heidän talostaan?
— Luultavasti eivät. Kryysanteus suree häntä yhä vielä. Hän on, kertoo Alkmeene, vielä niiden rukousten esineenä, joita isä ja tytär joka ilta lähettävät voimattomille jumalillensa, eikä Hermione koskaan ole Alkmeenelle kertomatta, jos on yöllä nähnyt unta veljestään. Sillä se on hänestä suloista unta.