— Oletpa oikeassa, sanoi ukko pannen molemmat kätensä päälaelleen.
— Kun olen kauan laskeskellut polvilleni, tuntuu minusta niin
kummalliselta täällä ylhäällä. Minun aivoissani suhisee ja kohisee.
Vaan anna minun nähdä hänet jälleen!
Minä olen kyllä oleva varuillani. Hänen nimensä nyt ei ole Filippos, vaan Clemens; hän ei enää ole Elpiniiken poika … ei ole!
— Oi, jatkoi hän itsekseen, — kuinka hän on hänen näköisensä!
Elpiniike morsiuspuvussaan myrttiseppele päässään! Elpiniike
ruumisvaatteissaan selleriseppele otsallaan. Elpiniike ruumispuvussaan
… Elpiniike!
Simoonin rautaista rintaa kohotti syvä huokaus, joka kuului kuolon korinalta; hän kääntyi ja painoi kylmään patsaaseen kamalat kasvonsa, polttavan otsansa, poskensa, joka sai todistaa uuden ihmeen: kyyneleen.
— Rauhoitu, isä! sanoi Petros, joka vasta nyt huomasi pyhimyksen mielenliikutuksen. — Etkö kuule? Tänne lähestyy ihmisiä. Joella tulee vene. Älä anna kenenkään nähdä, että olet jättänyt paikkasi tuolla ylhäällä.
Hänen sanoilleen antoivat tukea kitaran säveleet, jotka säestivät eloisaa, heleätä ja soinnukasta laulua. Välistä sitä keskeytti nauru ja iloiset, puhelevat äänet. Vene, josta nämät kuuluivat, läheni hiljaisin ja tasaisin aironvedoin pitkin hopeoitua vedenpintaa.
Piispan sanat olivat omiaan palauttamaan Simoonin entiselleen, sillä ne puhuivat hänen askeettiselle kunnianhimollensa. — Hän suoristihe, katsahti terävästi ja nopeasti joelle, tarttui köyteen, sovitti sen patsaan varjopuolelle ja kiipesi ketterästi kuin apina paikalleen. Sinne päästyään hän asettui tavalliseen asentoonsa, pisti päänsä ulos pylväänpään lehtikoristeiden välistä ja sanoi tuttavallisella, kärkkäällä äänellä:
— Mahtoivatko nähdä minua, Petros?
— Eivät, ole huoleti.
— Petros, onhan Filippos kristitty?