— Mikä on sinut saanut sellaista uskomaan, isä?
— Eikö teillä kahtena viime yönä ole ollut kokouksia tuolla noin? sanoi Simoon ja ojensi käsivartensa oliivilehtoja kohti. — Enkö ole kuullut uskovaisten virsien kaikuvan, ikäänkuin ne tulisivat syvältä maan povesta? Onhan ajat kuin ennen, kun meitä vainottiin uskomme tähden ja me vietimme Herran juhlaa luolissa ja hautakammioissa. Ihanat ajat!
Ja pylväspyhimys alkoi veisata yhtä noita virsiä, — alussa hiljaisella äänellä, kuin olisi tahtonut osoitella niitä ääniä, joista oli puhunut — sitten yhä kovemmalla äänellä, kuin olisi tahtonut äänellään voittaa niitä iloisia säveliä, jotka tulivat yhä lähenevästä veneestä:
Jumalan tuntee Israel, hänt' ylistääpi Juudan maa,
Majans' on pyhä Salem, linnans' Sionilta kohoaa,
Hän kalvat, peitset pirstailee,
Eteensä korskat vaipuvat;
Vavisten maailma vaikenee,
Kun sinkoo koston salamat.
Hän vilkkuu: Rosmotunturit horjahtaa perustuksiltaan,
Aseensa urhot uupuen ne heittää, kun hän viittaa vaan.
Hän seisottaa sotavaljakon;
Sotatorven ääni vaikenee;
Mies, orhi vaipuu hortohon.
Kun Herra kerran vihjasee.
Petroksen kasvoissa ilmautui erinomainen jännitys. Hän näet, kuullessaan pyhimyksen sanoja öisistä jumalanpalveluksista, luuli havaitsevansa tärkeän uuden tiedon. Vaan kun tiesi, ettei mitään hyödyttäisi, jos pyytäisi Simoonilta lisätietoja, ja kun sitäpaitsi tiesi, ettei tämä suvainnut häiritsemistä, kun kerran oli ryhtynyt laulamaan mielivirsiään, niin hän päätti lähteä hiljaisuudessa tiehensä, semminkin kuin Clemens odotti kaupungin portilla ja yö oli jo pitkälle kulunut.
Hän kulki hitain askelin tasangon yli, jolle hänen avaraan viittaan puettu vartalonsa loi haaveellisen jättiläisvarjon. Ateenassa kulki huhu, että joku oli nähnyt maassa varjon, ikäänkuin ihmisvarjon — vaikkei ketään ihmistä eikä mitään muuta liikkuvaa esinettä ollut näkyvissä — hitaasti pitkin tasankoa lähestyvän kaksoisporttia ja katoovan siihen. Ehkä oli kertojan mielikuvitus luonut sen varjon kuun ohi liitelevästä pilvestä vain; tai kenties kuvastui huhussa se salaperäinen, tukehduttava pelko, joka raskaan ilman kaltaisena painosti kansaa. Vaan jokainen, joka tällä hetkellä olisi nähnyt tuon yksinäisen vaeltajan liikkuvan kammotun pylvästasangon yli, olisi saattanut joutua samankaltaisen aavistuksen valtaan ja tuntea että onnettomuuden henki sen olennon ruumiiseen puettuna lähestyi uinahtelevaa kaupunkia.
Simoonin voimakas, harras veisuu oli voittanut laulun, kitaransoiton ja iloisen hälinän, joka äsken kuului; äänet olivat äkkiä vaienneet, ja ainoastaan tasainen airojen kolina kuului veneen ladellessa valoisata, tyyntä, kiemurtelevaa jokea pitkin, salavain ja kypressien keskitse. Veneessä oleva iloinen seura oli lakannut nauramasta ja laulamasta ja kuunteli nyt vaihtelevaisuuden vuoksi pylväsmiehen virttä.
Veneen kokka oli ruusuilla koristeltu; sen syrjillä riippuivat kukkaköynnökset; kaksi poikaa, ihanaa kuin Hylas ja Ganymeedes, liikutti airoja; Praksinoa, viehättävä hetaira, istui kuin ruhtinatar perässä; Olympiodooros, tuo jumalallinen, vaan kiittämättömän tai huonomuistisen jälkimaailman unohtama runoilija, loikoi huolimattomasti hyllyvillä patjoilla pää Praksinoan polvilla; hymyillen, onnellisena ja puolihumalassa hän salli henkensä leijailla kuun, tähtien ja valkeiden pilvenhattaroiden parissa; Palladios, laulaja, joka juuri oli tauonnut, istui hänen vieressään toinen käsi kitaran ympärillä ja toinen viisitoistavuotiaan, mustasilmäisen syyrialaisen tanssijattaren vyötäisillä, kuunnellen muka ihastuksissan pylväspyhimyksen karkeata veisuuta; Karmides, kääriytyneenä monipoimuiseen mantteliin, oli yhtä mukavassa asennossa kuin hänen ystävänsä Olympiodooros, vaan sen sijaan että olisi valinnut yhtä suloisen päänalaisen Myroon polvilla, hän oli, käsivarsi veneenpartaaseen nojautuneena, kumartunut veden yli ja huvittelihe katselemalla kuun kuvaa alhaalla syvyydessä ja kastelemalla sormenpäitään viileään veteen; Myroo oli ottanut seppeleen hänen päästään, punoakseen orvokkeja ruusujen joukkoon, ja loi tuon tuostakin kuten muukin seura katseen pylvästä kohti ja naurahteli tai ainakin koetteli naurahdella aivan kuin muukin seura tuolle omituiselle, käheälle veisuulle, joka kuitenkin vihloi luita ja ytimiä, sillä se oli vakava, ja ne tunteet ja aatteet, joita se herätti ja lausui ilmi, olivat jyrkkänä vastakohtana tälle suruttomalle ympäristölle, hiljaiselle, äänettömälle seudulle, lempeälle taivaalle, ihanalle, lumoavan valoisalle yölle.
Simoon näet lauloi jostakin, joka on viheliästä ja murtunutta, luodusta olennosta, jolla ei ole osaa luomakunnan sopusoinnusta, jonka luut näivettyvät, jonka jäsenet palavat synnintunnon kuluttelevassa tulessa, joka ulvoo sydämensä tuskasta, nähdessään kuinka synnit vaahtopäisinä myrskyaaltoina kuohahtavat hänen päänsä yli.