Simoon lauloi ankarasta ja hirmuisesta Jumalasta, jonka vihaa ei kukaan voi tyynnyttää, joka muuttaa vuoret sijoiltaan, liikuttaa maata, niin että sen patsaat vapisevat, sanoo auringolle: älä nouse, ja kahlehtii tähdet; joka lähettää enkelinsä vihan maljat kädessä yli maailman, hävittämään pakanoiden kaupungin, suuren Baabelin, tuon iloisen, joka hohtaa silkiltä, kullalta ja purppuralta, niin ettei siellä kynttilän valkeus enää loista, ei yljän eikä morsiamen ääni koskaan enää sen sisällä kuulu…
Kun tämä oli loppunut, kaikuivat taasen kukilla koristetusta veneestä kitaran säveleet, jotka säestivät seuraavaa dityrambia:
Poiat ja neidot! Ruusukas, armas on elon aamu. Seudulla sen on ain' suvipäivä, siit' ilohetkein heiluva parvi käy hymyhuulin, leijuvi armas, siuhuvin siivin leyhyttelee. Sukkela retki on ihanaisten taivahan lasten, kun etä-ilmaan hohtelevaiseen kiitävät pois. Vaan oma teidän hilpeä parvi viemänä onnen joutuvi toiseen synkkähän suuntaan. Poika ja neito, rientele joutuun lentoa sarjan katkasemaan, noita Olympin lapsia armait', aurinkolaisia, karkelevaisia nautinnon kahlei- sin sitomaan! Kas, miten vaaka- maljamme toinen väippyvi, siitä kun tyly Moira noukkivi aina riemujen niukat kultaset painot, heittävi aistein veltostuneiden, vaivojen, murheen raskahat lyijyt toisehen maljaan painuvahan! Kuin tulisoihtu nopsana lentää kourasta kouraan panathenaiain juhlana yöllä, niin ikinuoruu- den valosoihtu täytyvi teidän taaksenne jättää sielt' tuleville polville nuorten hehkeämmille. Itsiä teitä vanhuuden varjot synkeät vartoo, vartovi haudan hirveä yö. Nurmen ja posken kukkaset kuihtuu, kaunihit kutrit harvenevat, kuin syksyllä lehdot. Silmien säihky sammuvi niinkuin juhlien lamput. Reimana riennä, poika ja impi, impi ja poika, riemujen mettä juomahan! Malja seppelin vyötä! Painele vasten hurmautunutta syöntäsi, sulho, neitoas, neito sulhoas sä!
Petros oli palannut palatsiinsa ja sanonut hyvää yötä nuorelle esilukijalle, joka oli häntä odottanut kaupungin portilla ja nyt mennyt makuusijalleen peristyyliin.
Petros oli taas yksinään lukuhuoneessaan. Vaikka hän koko päivän oli ollut ankarassa työssä, ei hän tuntenut levon tarvetta. Hän koetti kiinnittää tarkkaavaisuuttansa Tertullianuksen kirjaan, joka oli avoinna pöydällä, ja hänen silmiinsä sattuivat seuraavat sanat, nuo kummalliset, hurjan voimakkaat epäväitökset, joihin Usko oli kirjoittanut vapauden- ja itsenäisyydenjulistuksensa Tietoa vastaan:
"Jumalan poika on ristiinnaulittu. Se on häpeällistä ja sentähden ei ole hävettävää."
"Jumalan poika on kuollut. Se on järjetöntä ja juuri sen vuoksi uskottavaa."
"Ja haudassa oltuaan hän nousi ylös kuolleista. Se on varmaa, koska se on mahdotonta." [17]
Vaan ei lukevan tahto eikä kirjan tulinen kaunopuheisuuskaan voineet yhdistynein voimin karkoittaa niitä ajatuksia, jotka piispa oli tuonut mukaansa kotiin. Hän jätti kirjan ja kulki kauan edestakaisin huoneessa.
Ennenkuin vihdoinkin meni makuukamariinsa, hän oli avannut kirjasäiliönsä alla olevan kaapin oven, ottanut esiin pienen hopeapullon ja suuremman lasipullon, tiputtanut muutamia pisaroita edellisestä, jossa oli horrosjuomaa, jälkimäiseen, jossa oli mietoa, viatonta viiniä, ja sen jälkeen pannut molemmat pullot takaisin paikalleen ja kaapin lukkoon.