Kolme, neljä tuntia nukuttuaan, hän oli taas valveilla ja ajatuksissaan. Hän jätti vuoteensa aamun koittaessa, juuri samaan aikaan, kuin Eufeemios, lyhytkaulainen presbyteri, kumarassaan ja viittaansa kääriytyneenä, lamppu ja avainkimppu toisessa ja saviruukku toisessa kädessä, meni pienen pimeän pihan poikki peristyylin taakse ja seisahtui erään kellarinoven eteen, jonka avasi suurella avaimella asetettuaan ensin lampun rahille.
Palatsin vanha yövartija, joka yhtaikaa oli kirkonpalvelija ja piispan palkollinen, istui nenää myöten karkeaan vaippaan kääriytyneenä samalla penkillä mietteissään tuntilasinsa ja sarvilyhtynsä vieressä. Hän kohotti suunsa vaipasta, kääntyi Eufeemioksen puoleen, ja sanoi:
— Veli, on ollut ikävä yö. Olen kuullut sieltä alhaalta hänen huokauksensa ja voivotuksensa, ja minun oli hirveän vaikeata olla antamatta hänelle vettä. Mitä hän on tehnytkään?
— Hän kieltää kirkon, vastasi Eufeemios, otti taas lamppunsa ja astui alas kellarin portaita.
YHDEKSÄS LUKU.
Filosofin koti.
Akropoliin itäisen rinteen juurella kävi pohjasta etelään kaunis Tripodikatu, jonka länsipuolinen huonerivi, alkaen Prytaanien palatsista ja loppuen Perikleen Oodeioniin, oli keskeytymätön jakso monumentaalisia rakennuksia. Itäisellä puolen oli yksityistaloja, jotka olivat rakennetut keveään tyyliin ja ainoastaan yhden tai kahden huonekerran korkuisiksi, jotteivät suuruudellaan vähentäisi edellisten vaikutusta, sillä näitä laadittaessa, niinkuin yleensä helleenien julkisissa rakennuksissa, oli enemmän pidetty silmällä jaloja muotoja kuin suunnatonta kokoa.
Tripodikadun loistorakennuksista on vielä tänä päivänä jälellä pyöreä, tornin tapainen, korintolaisilla puolipylväillä ympäröity rakennus siroine palkistoineen, veistettyine kuvafriiseineen, jossa on kuvattuna Dionyysos jumalan seikkailuja ryövärien kesken, sekä kupukattoineen, jonka huippua kaunistaa akantus rehevine, kauniisti länkäilevine lehtineen. Kivikirjoitus ilmoittaa, että tämän rakennuksen piti ikuistaa se voitto, jonka Ateenalainen Lyysikrates ja hänen heimokuntansa, akamantolainen, saavuttivat koorikilpailussa.
Tämä kaunis rakennus, kauneuden maailmassa saavutetun voiton muistomerkki, on sittemmin vuosisatoja seisonut suljettuna erään kapusiiniluostarin synkkien, likaisten muurien väliin — ollen siellä hymyilevän lapsuudenmuiston kaltaisena, joka vielä pysyy eleellä sureksivassa, synkässä ja umpinaisessa sielussa. Munkit ovat käyttäneet sitä kuritushuoneena ja vankilana. Kohtalo leikkii, kuten taiteilija, väritaitteilla.
Vastapäätä tätä muistomerkkiä, toisella puolen katua, oli Kryysanteuksen talo. Se oli ainoastaan kaksikertainen, mutta silti sangen laaja; siinä oli paitsi aulaa ja naisten pihaa jokseenkin suuri puutarha. Jos tarttui kullattuun pronssirenkaaseen, joka porttia kaunisti, ja kolkuttamalla ilmoitti haluavansa päästä sisään, niin tuli pian vanha hilpeä palvelija avaamaan, ja päästiin pitkään hämärään eteiskäytävään, jota yöt päivät valaisi lamppu. Kun avasit vastapäisen, tavallisesti kiinni olevan oven, avautui hämmästyttävän kaunis, taivaan kirkkauden valaisema taulu eteesi. Seisoit avonaisessa aulassa, jossa ioonilaiset, Pentelikosvuoren marmorista rakennetut pylväsrivit valkoisina, keveinä helottivat tummanpunaisten seinien taustaa vastaan ja kannattelivat ylemmän kerroksen ympäri kulkevaa läpikorustollista parveketta. Aulan keskellä seisoi alttari aina palavine suitsutuksineen, pylväskäytävä ympäröi sitä kolmelta puolelta; siitä ovet veivät erilaatuisiin huoneisiin: vastaanottohuoneisiin, vierashuoneisiin, makuukamareihin, kylpysuojiin j.n.e. Neljännellä sivulla, vastapäätä sisäänkäytävää, oli kaksi suurempaa huonetta: taidekokoelma ja kirjasto, joiden ovina oli ainoastaan sinipunertavat esiriput, mitkä tavallisesti olivat syrjään vedettyinä, niin että huoneiden seinämaalaukset ja mosaiikkipermannot heleine värileikkeineen olivat nähtävinä. Näitä huoneita erotti leveä, eteisen ovea vastapäätä oleva aukko, jotenka näkyala ulotettiin naisten pihaan; tätä kaunisti kukkaisvaasien ympäröimä suihkukaivo ja se avautui puutarhaan, jonne näköala päättyi varjoisaan, tuuheapuiseen lehtokujaan, mikä siellä täällä oli harvempi, jotta auringon valo voisi sattua jollekin kuvapatsaalle tai taittua lorisevan suihkukaivon helmisateeseen.