Sen jälkeisenä päivänä, jona Clemens yhdessä piispan kanssa oli käynyt tervehtimässä kuuluisata pylväspyhimystä, noin kymmenennellä tunnilla[18] sattui, että oven kolkutinta kiivaasti rämisytettiin. Vanha portinvartija katsahti ulos pienestä aukostaan ja havaitsi, että kolkuttaja oli iäkäs, köyhästi puettu mies. Kryysanteuksen talon portinvartija oli monessa kohdassa toisenlainen kuin hänen virkaveljensä. Ensiksikin hän ei ollut eunuukki, vaan onnellinen perheenisä, jolla oli vaimo ja monta lasta; toiseksi hänen herransa oli häntä varottanut olemaan kaikkia tulijoita kohtaan yhtä kohtelias, ja kolmanneksi ei ollut hänen luonteensa mukaista ottaa omakseen sitä nenäkästä käytöstä, joka, jos saamme uskoa vanhoja huvinäytelmiä, sen ajan portinvartijoissa oli yleinen ominaisuus. Mutta erityisesti hän rakasti ja kunnioitti kaikkia, joilla oli parta ja filosofinmantteli — sillä olihan hänen rakastettu herransa, vaikkei käynytkään filosofinmanttelissa, filosofi — ja tuon nyt porttia kolkuttavan ukon laita oli juuri niin, että hänellä oli sekä parta että filosofinmantteli, vaikka mantteli olikin karkeinta lajia. Portinvartijamme kiirehti siis avaamaan.
— Ketä haet? kysäisi hän.
— Olenko tullut oikeaan paikkaan? Haen Kryysanteusta, arkonttia.
— Tämä on Kryysanteuksen talo. Mutta hän ei ole kotona.
— Milloin häntä odotetaan tulevaksi?
— Siihen en voi antaa varmaa vastausta. Vaan jos sinulla on aikaa odottaa häntä, niin olet tervetullut hänen kynnyksensä ylitse.
— Kiitos.
— Luulenpa näkeväni, että olet vieras kaupungissa … ehkä kaukaakin matkustanut?
— Niin on.
— Ehkäpä olet isäntäni vanha ystävä? jatkoi portinvartija, joka hyväntahtoisuudessaan ei muistanut välttää uteliaisuuden varjoa.