— En, vastasi vieras. — Minä tunnen ainoastaan hänen maineensa.
— Niin, kukapa ei sitä tuntisi? sanoi portinvartija ylpeästi. — Mutta sinä olet joka tapauksessa tervetullut. Minun herrani on iloinen, kun näkee vieraita filosofeja talossaan.
Näin jutellen portinvartija oli sulkenut katuoven ja saattanut vieraan vastakkaiselle ovelle. Hän avasi tämän, kehotti vierasta astumaan aulaan, viittasi samalla nuorelle orjalle, joka oli atriensis-palvelijana, ja palasi porttikammioonsa.
Okos, tuo nuori orja, portinvartijan poika, vilkassilmäinen ja käytökseltään sievä nuorukainen, ilmoitti vieraalle, että saattoi viipyä jotenkin kauan, ennenkuin isäntä tuli kotiin; oli siis hänen, Okoksen, velvollisuus, näyttää vieraalle, mistä hän löytäisi kylpyhuoneen, jos tahtoisi kylpeä, kirjaston, jos tahtoisi lukea, eristetyn vierashuoneen, jos oli väsyksissä ja piti parempana levätä siellä kuin aulan leposohvassa.
Vieras valitsi kirjaston. Hän opastettiin sinne, katseli hetken kauniita maalauksia mutta pudisti päätänsä, otti paperikääryn ja istahti mukavaan leposohvaan lukemaan. Kohta sen jälkeen astui sisään poika, Okoksen nuorempi veli, ja asetti vieraan viereen pienen pyöreän pöydän, jossa oli hedelmiä, hedelmähilloja ja kaksi kristallipulloa, toisessa viiniä, toisessa puutarhan lähteestä äsken tuotua vettä. Sitten poika meni ulos, vaan palasi heti takaisin mukanaan tuoreita tuoksuvia kukkia, jotka hän pani entisten, — niidenkin vielä kuihtumattomien — sijaan kukkaisvaasiin, joka seisoi huoneen sisäänkäytävän uutimien alla. Pidettyänsä näin, talon tavan mukaan, huolta tuntemattoman, sangen köyhän näköisen vieraan hauskuudesta, hän poistui.
Kun portinvartija avasi tuntemattomalle vieraalle, hän ei ollut huomannut, että tämä kolkuttaessaan vaihtoi tuttavallisen katseen vanhan oliivikauppiaan Batylloksen kanssa, joka seisoi kadulla kappaleen matkaa siitä nähtävästi hämmästyksissään, ja että vähän matkaa Batylloksesta seisoi kaksi miestä, toinen niistä pappi, jotka kuiskuttelivat keskenään ja tarkastelivat vierasta terävin silmin.
Nämät molemmat olivat Prytaanien palatsin kohdalla huomanneet vieraan, kääntyneet takaisin ja seuranneet häntä lyhyen matkan päässä. Vieras, joka oli teräväsilmäinen mies, oli huomannut olevansa heidän huomionsa esineenä, vaan näyttämättä vähintäkään levottomuutta hän oli aivan tyynesti jatkanut matkaansa, kunnes seisahtui Kryysanteuksen talon edustalle.
Toinen noista kahdesta oli keisarillinen asiamies — jonkinlainen kirjeenkuljettaja ja samalla vakoilija — joka edellisenä päivänä oli tullut kaupunkiin tuoden kirjeitä prokonsulille.
— Pyh, jatkoi asiamies keskusteluaan pappismiehen kanssa, kun menivät katua myöten alaspäin — sanot nähneesi hänet kaksi kertaa; minä sanon että olen nähnyt hänet sata kertaa. Jos tämä ukko on Atanasios, niin saat leikata nenäni pois rangaistukseksi, että se on vainustellut niin huonosti. On kerrassaan naurettavaa! Mihin kaupunkiin tulenkaan Europassa, Aasiassa tai Afrikassa, niin on Atanasios äsken ollut näkyvissä. Kun mies vaan on outo jossain paikassa ja naamassa muutama ryppy, niin on heti Atanasios, hän eikä kukaan muu. Hän on kuin Jerusalemin suutari, jonka talonpojat väittävät näkevänsä jokaisessa vanhassa retkaleessa, joka hiipii heidän kylänsä läpi.
— No no, huomautti Eufeemios, — minä en sanonut, että hän on Atanasios, vaan että hän on hänen näköisensä. Eihän ole haitaksi pitää silmänsä auki.