— Silmät? Niin, niitä en unohda minä koskaan kotiin, ole varma siitä, kunnianarvoinen presbyteri! Ja silmäni sanoivat minulle, että tämä ukko on eilisen teiren poikanen Atanasion rinnalla.
— Vaan tiedäthän että on keinoja, joilla voi muuttaa … nuorentaa ulkomuotonsa. Värjää tukkansa lixiviumilla, ja…
— Kuulepas! keskeytti asiamies ja seisahtui. — Katso minua tarkkaan!
Kuinka vanhaksi arvaat minua?
— Noin viidenkymmenen vuotiaaksi, arvasi Eufeemios.
— Hyvä ystävä, tänään olenkin viisikymmentä vuotta vanha. Huomenna ehkä seitsemänkymmentä, ylihuomenna ehkä kaksikymmentä. Vaan muutoin olen syntynyt kolmekymmentä vuotta sitten. Kannat heiniä Megaraan, jos tahdot opettaa minulle, että sellainen taito on olemassa.
— Enkelien joukot auttakoot! Sinä kummastutat minua, hyvä ystävä. Sitäpä taitoa kannattaisi oppia. Rakas ystävä, en laske sinua, ennenkuin olet minulle vähän sitä opettanut. Muutoin mitä tähän ukkoon tulee, olet varmaan aivan oikeassa. Sen päätin heti siitä, että hän meni pääpakanan taloon. Siihen ei Atanasios koskaan taipuisi, vaikka kyllä voi kätkeytyä filosofinmantteliin ja kasvattaa pitkän parran. Mies on epäilemättä filosofi, noita koiramaisia, karkeasta manttelista päättäen. Vaan mitä tuohon kummallisen taitoon tulee, niin…
— Se on aivan tarpeeton sinulle, huomautti asiamies nauraen, — sillä kun et vaan unohda ottaa kaulaasi mukaasi ulos mennessäsi, olet kylliksi tuntematon. Ha, ha, ha! Anna anteeksi! En tahdo loukata sinua. Kun luonnostaan on sukkela, niin tulee tuollaisia kompia aivan itsestään.
Jätämme molemmat keskustelijat, papin ja salaisen Atanasiolaisen, sekä palaamme filosofin taloon. Vaan tällä kertaa emme pysähdy aulaan, jonne jätimme salaperäisen vieraan, vaan menemme naisten pihaan asti.
Kuten aulaa, ympäröivät tätäkin ioonilaiset pylväät; ne kannattelivat kuvapatsailla kaunistettua parveketta, jolle päästiin yläkerroksesta. Lukuunottamatta joitakuita kulkupaikkoja, parveke oli täynnä korukasveja ja verhottu hienolla, pihalle näkymättömällä verkolla, jonka sisäpuolella lenteli laululintuja sekä toisia, joiden metallinkiiltäviin sulkiin luonto oli tuhlannut kirkkaimmat värinsä. Maa tai oikeammin lattia — sillä näitä pihoja käytettiin useimmat kuukaudet vuodessa asuntohuoneina, joilla oli taivas kattona — oli laskettu mustista ja vaaleankeltaisista kivistä, jotka muodostivat neliökuvioita; mutta keskustassa oli nurmen ympäröimä suihkukaivo, joka pudotteli säteitään marmorisäiliöön, leikkivien kupiido- ja delfiini-joukkojen sekaan. Suihkukaivon läheltä tapaamme Kryysanteuksen tyttären Hermionen ja muutamia vierailevia ystävättäriä.
Ilta on kaunis. Taivas kaareilee korkeana ja pilvettömänä tämän viehättävän sopen yli, jossa kukat tuoksuvat ja lintujen laulu sekoittuu suihkulähteen solinaan; kaupungin melu ei sinne kuulu. Aurinko paistaa vielä itäiselle pylväsriville ja suihkuavan veden korkeimpaan kaareen: lämpö on sellainen, että viileys suihkukaivon lähellä miellyttää, vaan ettei enää halua sitä täydellistä siimestä, jota läntinen pylväskäytävä tarjoo. Pöytä, jossa on tarjona keveitä virvokkeita, kekseliään kreikkalaisen kokkitaiteen maukkaita tuotteita, on, samoin kuin muutamat pitkät divaaninkaltaiset sohvat, joiden patjat ovat päällystetyt tummanvihreällä sametintapaisella, hopeakirjaisella kankaalla, asetettu lähelle allikkoa kukkaisvaasien väliin. Täällä nuoret naiset lepäävät iloisesti ja tuttavallisesti pakisten, sillaikaa kuin Alkmeene, Hermionen Heebennäköinen kamarityttö liitelee kukkien välissä ja kastelee niitä uurnasta, jota hän tuon tuostakin käy täyttämässä suihkukaivon vesisateista.