— Ja jos olisin laulanut sen mummon isoäidin aikana, lausui Ismeene, niin olisi minulle naurettu, kun muka saatoin pitää niin vanhanaikaista laulua kauniina. Näetkös, mummoni isoäidin aikana, silloinpa vasta kuosi oli! Silloin naisilla oli tukkansa korkeana laitteena, joka oli kuin Tuulien torni, ja miehillä oli kasvot kauneuslaastareilla koristetut, jotka, tekivät heidät aivan vastustamattomiksi… Hyi Alkmeene! Etkö näe, että siinä kukassa on perhonen? Luuletko, että kukka on janoissaan silloin kun sitä noin kaunis pieni ihailija suutelee? Odota, kunnes se on lentänyt pois! Se lentää pian, sillä perhoset ovat huikentelevaisia ja uskottomia, Alkmeene, vaan hukuttaa ne sen tähden olisi kuitenkin liian kova rangaistus … etkö käsitä sitä, sinä tyhmä tyttö?
— Julia, sanoi Hermione, — nyt on sinun vuorosi lukea meille se uusi kappale, jonka olet kääntänyt meidän kieleemme roomalaisen Ovidiuksesi teoksista. Runo Pyramuksesta ja Tisbestä oli niin kaunis, että ikävöimme kuulla enempää samaa runoilijaa…
— Ja sinun säkeesi ovat niin virheettömiä ja sujuvia, kuin olisi helleeni sinun äidinkielesi, lausui Bereniike.
— Minä tahdoin ainoastaan todistaa teille, sanoi Julia, — että me Roomalaiset emme aivan hyötymättä ole käyneet koulua teidän, Helleenein, luona. Meidän onnistuu joskus jäljitellä teitä jotensakin hyvin. Kas tässä, jatkoi Julia ja antoi Hermionelle pienen siron käsikirjoituksen, — tässä on käännnöskokeeni. Tällä kertaa runo koskee Narkissos raukkaa. Sinä saat lukea sen, Hermione; itse en uskalla, sillä kun viimein luin runon Pyramuksesta ja Tisbestä, niin sattuihan silloin, että Ismeene, juuri kun onnetonten rakastavain kohtalo houkutteli vedet hänen silmiinsä, purskahti nauruun, kun minä latinanvoittoisesti lausuin yhden teidän vaikeita helleeniläisiä sanoja.
— Voi, rakas Julia, anna anteeksi, mutta se kuului niin hullunkuriselta, sanoi Ismeene ja rupesi vasten tahtoansa uudestaan nauramaan, kun hän sitä vaan muistikin. Kappaleen liikuttava sisällys ja Julian henkevä esitys toiselta puolen ja virheellisesti äännetty sana toiselta puolen olivat olleet niin hupaisia vastakohtia.
— Tuo itserakas Narkissos! jatkoi Ismeene. — Tällä kertaa en ole naurava enkä itkevä. Ei Ovidius etkä sinä, rakas Juliaseni, voi kaikella taiteellannekaan houkutella minulta kyyneleitä semmoisen narrin tähden, joka rakastui omaan itseensä.
— Älä sano niin, lausui Bereniike, — sehän oli hairaus, jolla Eroos rankaisi häntä hänen kovuudestaan Eekoo raukkaa kohtaan. Mutta kuka voi rakastaa sitä, jota ei voi rakastaa? Kaikki onnettomat ansaitsevat säälimistä, joko he sitten itse ovat syypäitä kohtaloonsa tai eivät. Niin, minä luulen, että edelliset ovat onnettomampia ja sentähden ansaitsevat vielä suurempaa osanottoa.
— Oletpa oikeassa, hyvä Bereniike … vaan itkeä Narkissosta, kas sitäpä en tee, sanoi Ismeene heiluttaen viuhkaansa.
— Ehkäpä, sanoi Julia, — tässäkin tarussa on syvempi tarkoitus kuin ainoastaan itserakkauden kuvaaminen. Älä tuomitse Narkissosta liian äkkipikaa, Ismeene!
— Hän ehkä saa Hermionesta kaunopuheisen asianajajan, lisäsi Bereniike. — Olen hyvin utelias kuulemaan kuinka sinä selität sen tarun, hyvä Hermione. Kun sinä tulkitset meidän satujamme, ne minusta eivät tunnu olevan ainoastaan kauniita, vaan myös pyhiä.