— Oi, minun selitykseni ovat ainoastaan kokeita, vastasi Hermione, — joita saapi aikaan minun vakaumukseni, että nämä tarut ovat korkeiden totuuksien verhoja, samalla tavalla kuin meidän jumalankuvamme tekevät aistin-alaiseksi näkymätöntä jumalaa ja hänen voimiansa. Ne kuvat eivät ole pelkkää puuta ja kiveä. Erooksen ja Psyyken tarina ei ole tavallinen rakkausjuttu. Minun on mahdoton lukea sitä tai muita, aavistamatta vertauskuvan muotoon puettuja totuuksia. Ne kuultavat niiden läpi, kuin helmi lähteen pohjasta, kuin sielu ihmisolennosta.
— Mutta, sanoi Ismeene, — eivätkö runoilijat ole noita kauniita asioita itselleen ja muille keksineet?
— Samoin sanovat kristitytkin, huomautti Julia.
— Kristitytkö? huudahti Ismeene liehuttaen taas viuhkaansa.
— He sanovat niin, jatkoi Julia, — koska uskovat, että ainoastaan heille on suotu jumalallista ilmestystä. Vaan mieheni Ammianus, joka on tutkinut heidän kirjoituksiaan, kertoo minulle, että he itsekin turvautuvat samaan vertauskuvalliseen selitystapaan kuin mekin, koettaessaan saattaa omaksumiansa vanhoja juutalaisia taruja sopusointuun oppinsa kanssa. He pitävät vertauskuvina, jotka muka heitä tarkoittavat, Heprealaisten vaelluksen pois Egyptistä, vaskikäärmeen, jonka Heprealaiset ripustivat ristille erämaahan, kastepisaroita, jotka ilmestyivät jollekin lammasnahalle, jonka heprealainen sotilas oli jossain tarkoituksessa levittänyt maahan, vieläpä muutaman laulunkin, jonka joku Juudan kuningas kirjoitti jollekin vaimojensa joukossa. Vaan erotus on siinä, että kristittyjen selitystapa on paljoa mielivaltaisempi kuin meidän filosofiemme ja Hermionen, ja että Juutalaisten taruilla ei ole vertauskuvien luontoa, kuten meidän taruillamme; ne näet tahtovat olla oikeita historiallisia kertomuksia.
— Mutta voihan kristittyjenkin selitystapa pitää paikkaansa, sanoi Hermione; — ajattelen näet, että jumalalliset totuudet kuvautuvat historiallisissa tapahtumissakin, yhtä hyvin kuin runoilijoiden mielikuvissa. Sinä, Ismeene, kysyit äsken, eivätkö runoilijat ole sepitelleet tarujamme itselleen ja muille huviksi…
— Niin minä kysyin, vastasi Ismeene, — ja nyt sinun täytyy selittää minulle se asia, Hermione.
— Minä luulen, että moni runoilijoistamme on tarkoittanut jotakin korkeampaa kuin huvittamista, että he ovat runoilleet pyytolaisen laulajanhurmauksen valtaamina, että tarut ovat heitä vanhemmat ja että he ovat luoneet niille vain kirkkaammat piirteet, heleämmät värit. Mutta silloinkin kun runoilija on kirjoittanut ainoastaan huvittaakseen, pitäen silmällä ainoastaan kauneutta, ei totuutta, niin ei se seikka poista sitä mahdollisuutta, että totuus hänen tietämättäänkin ilmaantuu hänen työhönsä ja ottaa asuntonsa niissä muodoissa, jotka hän on luonut, kuten elonkipinä ilmestyi Pygmalioonin kuvapatsaaseen. Runoilijan suhde teokseensa on silloin sama kuin äidin siihen lapseen, jolle hän on antanut elämän. Äiti on lapsen alkujuuri, mutta hän ei ole se, joka on luonut ajatuslait sen sieluun; hän ei tiedä sen lahjoista, ei tunne sen hengen laatua, joka elää pienokaisessa. Niin, minä luulen että on mahdotonta muodostaa mitään kaunista, ilman että siinä ehdottomasti piilee ytimenä joku totuus, jonka heijastuksena kauneus on. Tositaiteilijan kättä ei johda hän itse, vaan korkeampi voima, ja mikä näyttää hänen mielikuvituksensa oikulta, on joku jumalallisen luonnon laki. Siitä muistutti minua eilen eräs juttu, jonka kuulin isäni ystävältä, matemaatikko Diofantokselta…
— Diofantokseltako? Tuolta eriskummaiselta, hajamieliseltä ukoltako? keskeytti häntä Ismeene.
— Häneltä juuri.