— Hän kuuluu olevan oikea velho, sanoi Ismeene. — Sanovat, että hän laskee, kuinka auringon, kuun ja tähtien täytyy kulkea, ja ettei pieninkään tähtönen voi pujahtaa kulkemaan muulla tavalla, kuin tuo kaljupää ukko sille määrää. Hän kuuluu olevan oikea hirmuvaltias tähtiä kohtaan.

— Mitä Diofantos sanoi? kysyivät Julia ja Bereniike.

— Hän kertoi mitanneensa Iilissos-joen varrella olevan temppelin pylväänpään kiekuran kieruviivat. Tämän kiekuran taiteilija on piirustanut käsivaralta ilman muuta mallia kuin minkä hänen oma mielikuvituksensa oli luonut. No niin: se on ihan täydellisesti sen meriraakun kaltainen, joka on kauniin kaikista joita on löydetty kaukaisilta rannoilta. Sama kieruviivan kaarre, sama kierteiden väli. Diofantos, joka käyttää laskutaitoaan sekä taivaan että meren syvyyden ihmeissä, kertoi, että kaikki raakunkuoret ovat muodostetut kahden erilaisen matemaatisen lain mukaan, joista toinen synnyttää ihmissilmälle kauniimpia viivoja kuin toinen. Hän jutteli samasta asiasta paljon muutakin, joka tekee sen vielä ihmeellisemmäksi, vaan jota minä en täydellisesti käsittänyt, siinä kun oli niin paljo matematiikkaa… Vaan nyt, jatkoi Hermione, on aika ryhtyä Julian käännökseen Ovidiuksesta.

Sillaikaa kuin Hermione teeskentelemättömästi ja miellyttävästi luki tarua Narkissoksesta, Ovidiuksen "Metamorfoosit" (Muutokset) nimisestä runoteoksesta, oli vieras, joka Kryysanteusta kotiin odottaessaan oli viettänyt hetken kirjastossa, tullut naisväen pihaan ja lähestynyt nuoria naisia; nähtävästi houkuttelivat häntä sinne kauniit kukkaset, jotka olivat suihkukaivon ympärillä, sillä hän seisahtui niiden eteen ja näkyi mielihyvällä hengittävän niiden tuoksua ja katselevan niiden värejä.

Sen tarun johdannossa, jonka Julia oli kääntänyt ja Hermione luki, kerrotaan, että Narkissos oli jokijumalan Keefiisoksen sekä mustakutrisen luonnottaren Leeriopen poika, sekä että tietäjä Teiresias, kun häneltä kysyttiin pojan tulevaisuutta, oli ennustanut, että hän oli elävä korkeaan ikään ainoastaan siinä tapauksessa, ettei hän koskaan oppisi tuntemaan itseänsä. Narkissoksesta kasvoi niin kaunis nuorukainen, että kaikki, jotka hänet näkivät, ihastuivat hänen kauneuteensa; mutta häntä itseään miellytti ainoastaan metsästys, ja hän samoili joka päivä Aaonian metsiä haarasarvisten hirvien jälessä. Muiden muassa, jotka olivat kylmäkiskoiseen nuorukaiseen rakastuneet, oli myöskin Eekoo luonnotar.[19] Salaa tämä hiipi hänen jälessään, missä tahansa hän kuljeskeli vuorilla ja metsissä, ja yhä vireämmäksi leimahti hänessä lemmen liekki kuten soihdun tulikiveen

tarttuu tuotuna luo tuli hehkuva hillimätönnä;

mutta paha kyllä, hän ei voinut edes ilmoittaa pojalle, mitä tunsi, sillä joku vihastunut jumala oli pannut hänelle sen rangaistuksen, ettei hän voinut puhua muuta kuin viimeiset sanat siitä mitä toinen oli lausunut. Turhaan hän käytti niitä tilaisuuksia, jolloin sekin pieni taito saattoi olla hänelle avuksi. Kun Narkissos huusi metsästystovereilleen tule! niin luonnotar toisti haikealla äänellä tule! — mutta Narkissokselle. Kuten sanottu, se oli turhaa. Ylenkatseellisesti kohdeltuna hän hiipi rotkosille vuorille, kääriytyi puiden lehtiin ja riutui rakkautensa kuluttamana kokonaan, niin että ainoastaan ääni jäi hänen olennostaan jälelle. Sen jälkeen häntä ei enää voi nähdä, vaan kaikki saavat häntä kuulla. Kosto odotti Narkissosta. Hän oli ainoastaan kuusitoistavuotias kun sattui tapaus, joka toteutti Teiresiaan ennustuksen. Kuulkaamme Ovidiusta!

Kirkas siell' lorisee hopeaa helakampana lähde. Paimen ei sameaks' sitä sotkenut, eikäpä vuohet tunturinurmen astelijat, ei muukana karja, ei sitä koskenut lintunen, ei peto, kirpova oks' ei. Ruohot, joit' elättää vesi hyllyvä, reunustavat sen, puut sitä suojelevat sulo-auringon sätehiltä. Kuumissaan, janost' uupuen siell' lepoaan haki poika, riistan-ajoon väsynyt, sulolähteen seutuhun mieltyin. Vaan kun virvokkeeks' kävi juomaan, niin jano toinen alkoi vaivata hänt', oma ilmiö päilyen veessä hurmasi hänt', eloton ole, tyhjän haamu ja varjo. Itseäns' ihmehtii ihaten hän, katse ja ryhti käy kiveks' istuissaan, hän on kuni marmoripatsas, katsoo tähteä kahta — ne on omat säihkyvät silmät, tukkaa aaltoavaa Dionyysollen sopivaista, siljää poskea, suut' ihanaa, valo-olkia, vartta loistelevaa kuni lum', jost' uhkuvi purppuran väike.

Narkissoksen oli hänen oma kuvansa lumonnut. Ei nälän, ei unen vaatimukset voineet irroittaa häntä siitä näystä. Hän valittaa metsille:

Metsät, oi sanokaat, ketä kohtasi näin tyly lempi?
Kylläpä tiedätten, monellen kun suojoa soitte.
Oi salot, jotk' eläneet satamäärin vuosia ootte,
voitteko muistaa toista ku riutui tautia moista?
Voi, lumomielin nään — mitä nään, mikä silmäni hurmaa,
en sitä konsana saa: sepä hurjuus huimasi lempein.
Vaan — mist' yltyvi vaan raju hehkuni — ei meri aava
meit' erota, ei tunturitiet, ei teljetyt ukset,
veen ohu kalvopa vaan! Halaustapa hartovi poika,
sill' yhä kun vaan aaltoillen koen suikata suuta,
näen, miten huulillaan hän suutelemaan mua pyrkii.
— — — — — —
Helmani kun avajan, sylis aukee hellänä mulle;
mun hymytessäin sie myhäjät, jopa kaihtavi itku
silmiäs itkeissäin, ja mun viitteillein sinä viitot.
Niin mikäl' ymmärtää sulohuultes viiruja voinen,
kuiskelet vastuitas, joit' en saa konsana kuulla.
Oi älyän: minä tuo oon! Et, kuva, mua petä ennään.
Itseän' armastain yht'aikaa kuin palan poltan.
Pyydänkö mie? vai muakohan pyyttään? vai mitä pyydän?
Tuo mitä mielin on mun; oma aarrepa mun pani pulmaan.
Tuska mun tarmoni syö. Jopa tunnen, ei elämästä
mont' ole hetkeä mull', elon aamuna raukka ma riudun;
raskas kuolo tok' ei ole, tuskani sammuvi kuoloon.
Kunpahan, armas, vielä sä saisit viipyä täällä!
Yhtenä sieluna nyt vaan kuolemme kumpikin ynnä.