Ne kyyneleet, joita tuo onneton vuodattaa, hämmentävät veden, ja kuvan piirteet näyttävät hälvenevän. Silloin
Tuskissaan pukuns' irroittaa ja sen laskevi maahan, marmorivalkoisin käsin rintaans' lyö alastonta. Rinnan runnellun iholl' leimahtaa puna vaisu, kuin omenan, punissaan joka puoleks' hohtavi, puoleks läikkyvi valkeissaan, tahi kuin rypälyt, jota peittää purppura hohdollaan, kuta kypsemmäks' sisu käypi. Tään kun huomasi hän nyt laineess' seljentyneessä, ei hän kestää voi enähän: kuin härmä mi päivän lämpöön päästyä pois suli, tai vaha keltanen hiljaa valkian eess' sulauu, niin riutuvi rakkauteen hän.
Eekoo, tuo halveksittu, suree häntä kuitenkin. Suruäänin hän toistaa ne jäähyväiset, jotka Narkissos lausuu lähteen kuvalle ennenkuin
uupuen kallistaa mehusaan hän ruohohon päänsä, sulkevi silmät, joit' omijans' ihanuus sulosutti. Vieläkin saatuahan hän varjojen maill' asuntonsa Tuonelan aalloissa peilailee, sisarensa Najaadit itkevät surkeillen katoaan, hänen uhraten tukkaans'. Vaan sulotarten Nymfien huutoja kertovi Kaiku. Laadittuaan rovion he nyt soihtuja, paaria tuovat; mutt' ei kuollutta lyötynytkään — sijallaan oli kukka, kullankeltainen, kuvun keskellä valkea-lehdet.
Tämän kukan jälkeläisiä kutsutaan vielä tänään narsisseiksi, sen nuorukaisen nimellä, jonka kuolemasta se sai alkunsa.
Kun oli hetkinen oltu vaiti, sanoi Julia:
— No, Ismeene, ensin on sinun vuorosi lausua, mitä ajatuksia runo on herättänyt sieluusi.
— Minunko ajatuksiani? lausui Ismeene, ravistaen kutrejansa ja näyttäen syvämietteiseltä. — Niin, tiedätkös, minun päässäni on pyörinyt paljo sangen huomattavia ajatuksia juuri tuosta Narkissos raukasta. Ensiksikin kadun, että olen kutsunut häntä narriksi, sillä narri ei kuole rakkaudesta — ei edes rakkaudesta itseänsä kohtaan. Toiseksi säälin Eekoon surullista kohtaloa. Hän toisteli valitushuutoja tuon kuolleen ympärillä, joka oli hänet hyljännyt; hän toisti ne varmaan tuskallisemmalla äänellä kuin oli ne kuullut. Hän ei tuntenut mitään vihaa, ei mitään katkeruutta, ainoastaan rakkautta, rakkautta viimeiseen hetkeen asti, tuo hyvä onneton Eekoo. Vaan kolmanneksi pitäisi tämän opettaman tytölle, ettei hän tuhlaisi tunteitansa kylmään ja välinpitämättömään esineeseen, vaan säästäisi ne kiitollisemmalle, joka tuntee velvollisuutensa koettaa huokauksillaan ja palveluksellaan niitä ansaita… Eekoo, eikö ole niin? huusi Ismeene aulaa kohti.
— Niin! vastasi kaiku aulan pylväskäytävästä. Ismeene taputti käsiään ihastuksesta ja jatkoi:
— Neljänneksi koko onnettomuus syntyi siitä, että Narkissos eli aikoina, jolloin ei ollut olemassa muita kuvastimia kuin lähteiden. Jos Narkissos olisi, kuten minä, katsellut peiliin joka päivä aina pienestä pitäen, niin hän olisi kyllä tottunut vähitellen kasvavaan soreuteensa ja viehättäväisyyteensä… Minä en voi kieltää, että mielelläni katselen itseäni peilissä, lisäsi Ismeene, ja asettui mukavasti sohvaan molemmat käsivarret pään päällä ja katsellen suihkukaivon leikkiviä säteitä.