— Ismeene, sanoi Bereniike, — on saanut kokonaista neljä ajatusta
Julian säkeistä…

— Niin, keskeytti Ismeene, — eikös siinä ollut jo hyvin paljo?

— Tavattoman paljo, vastasi Bereniike nauraen; — etenkin minun täytyy se myöntää, sillä minulla ei ole ollut ainoatakaan ajatusta niin selvää, että voisin sitä lausua. Oi, minä mahdan olla kovin ajattelematon ja typerä, sillä kun kuulen jonkun tämänkaltaisen kertomuksen, niin minä elän sen pinnalla, kiinnyn niin henkilöihin, heidän tekoihinsa ja kärsimyksiinsä, elän niin väriloisteessa, liikkeissä, muodoissa, etten voi havaita henkistä tarkoitusta, vaikka tunnen että sitä on olemassa, että juuri se valaa sisästä päin eloa ilmiöihin, levittää punaa ja vaaleutta niiden poskille, luo niiden ympärille luonnon, jossa he esiytyvät, ja johdattaa heitä vastustamattomasti lakiensa mukaan. Mutta mitä minä en voi, siihen sinä kykenet, Hermioneni. Sinun selityksesi meidän taruistamme ovat olleet minulle suloisia juomia, armas ystävä, joiden keralla olen imenyt itseeni syvempää kunnioitusta isiemme uskontoa kohtaan.

— Minun mietteeni menevät ehkä usein harhaan; ainoa, jota en itse epäile, on aavistus, joka sanoo minulle että aistillisissa muodoissa on läsnä jotakin korkeampaa, henkistä. Ja jos joskus löydän totuuden, niin se on verrattava kuorta likinnä olevaan kalvoon, josta vielä on pitkä matka sydämeen. Oi, teidän pitäisi kuunnella isäni luentoja Akadeemiassa, jatkoi Hermione silmät loistavina ja pää pystyssä. — Häntä teidän pitäisi kuuleman! Mitä nainen on ajatusten maailmassa miehen rinnalla? Saattaa olla että nainen voi äkillisen aavistuksen avulla päästä jonkun totuuden perille, johon mies pääsee ainoastaan kovien vaivojen, syvien aateperustelmien kautta; vaan näiden vaivojen, ainoastaan niiden avulla saavutettu tulos on tieteen omaisuus, todistettu totuus, eikä vaan todenmukainen mielijohde. Minun ajatukseni ovat mielijohteita, ei muuta mitään. Mielijohteita on minulla paljo, ja sinun säkeesi, Juliani, ovat synnyttäneet yhden uuden.

Narkissos, niin selitän tarua, on ihmishenki. Eräs jokijumala oli hänen isänsä, ja eräs lähteen haltijatar hänen äitinsä. Joki ja lähde kuuluvat maahan, vaan kuvastavat taivasta. Niin on ihmishenkikin maasta syntynyt ja luonnon helmassa kasvatettu, vaan samalla se on jumaluuden heijastus. Tietäjä Teiresias ennusti Narkissokselle pitkää ja rauhallista ikää ainoastaan siinä tapauksessa, ettei hän oppisi tuntemaan itseänsä. Samoin ilmoitti myöskin Jumala, heprealaisten pyhän tarun mukaan, äsken luodulle ihmissuvulle, että heidän piti menettämän onnelansa, jos maistoivat tiedon puusta ja oppivat erottamaan hyvän ja pahan. Ihmishenki, niin antavat tarut aavistaa, niin opettavat filosofit, eli alussa luonnonvietin viatonta elämää: ihminen oli täydellinen niinkuin kasvi ja eläin, onnellinen kuten nekin, samoin kuin niitä ympäröi häntäkin luonnon äidillinen huoli, joka loppumattomassa kierrossa johdatti hänet huvitukseen, kun hän sitä ikävöi, lepoon, kun hän oli nauttinut, työhön, kun hän oli levännyt kylliksi. Tätä taru tarkoittaa sanoessaan, että Narkissos kasvoi kauniiksi ja että kaikki luonnon haltijat häntä rakastivat. Tämä oli autuuden tila. Vaan ihminen oli määrätty toisenlaiseen autuuteen. Hänessä oli voima, joka kerran oli tekevä hänet täysi-ikäiseksi ja vievä hänet viattomuuden luontoiselämästä, alemman täydellisyyden rauhaisasta onnelasta, tietämättömyyden ja orjallisuuden levosta korkeampaan tilaan, joka on täynnä epätäydellisyyttä, vaivoja ja huolia, jotta hän, taistellen itseänsä ja maailmaa vastaan, vapaana ja järkevänä olentona raivaisi itsellensä tien takaisin viattomuuden tilaan, jonka hän epävapaana luonnonesineenä, suurilahjaisena eläimenä oli jättänyt. Hän on määrätty tottelemaan siveellisyyden lakia, niinkuin hän ennen totteli viettiä. Hän on ajettu pois luonnollisen viattomuuden onnelasta, jotta hän halki okaisten seutujen, verisin jaloin saapuisi taivaaseen, siveellisen viattomuuden onnelaan. Taru tarkoittaa tätä ihmisessä itävää, levotonta vapauden voimaa, kun se lausuu, että Narkissos suureksi päästyään tuli metsästäjäksi ja samoili metsissä huolimatta luonnon haltijoista, jotka häntä rakastivat. Niiden joukosta taru mainitsee ennen kaikkia Eekoo-luonnottaren, koska luonto ihmishengen suhteen on itsenäisyyttä vailla; se ikäänkuin toistaa meidän viimeisiä sanojamme, koska se saa värityksensä meidän oman mielialamme laadusta: näyttää meistä valoisalta, kun itse olemme onnellisia, synkältä, kun oma mielemme on valju, hirmuiselta ukkosessaan, myrskyissään, jylhissä seuduissaan, kun niitä pelkäämme, ylevältä samoissa ilmauksissaan, kun niitä ihailemme, säännöttömältä ja salaperäiseltä, kun emme opi sitä ymmärtämään, säännölliseltä ja valaisevalta, kun otamme selkoa sen laeista. Narkissos janoavana, se on ihmishengen ikävöiminen tietoa ja valoa kohti. Narkissos nojautuneena lähteen yli, se on ihminen, jonka sielussa perusaatteiden, ideain maailma ilmestyy. Lähde, jota ei mikään paimen, ei mikään karja eivätkä putoavat oksat hämmennä, on viisaus. Lähteen kuva on ihanne, joka jumalallisessa, katoamattomassa kauneudessaan ilmaantuu kuolevaisen silmälle. Sillä on hänen omat kasvonsa, koska jumalallista ei voi tehdä aistinalaiseksi muuten kuin ihmisellisenä, … koska jumalallinen asuu inhimillisessä, on juuri se sisällinen ihminen, jonka on määrä taistelujen ja kamppausten kautta kehittyä. Henki näkee itsensä, katselee itseään, ja sen valtaa ääretön tuska ja ääretön ilo, sillä se huomaa kuinka korkea sen päämäärä on, kuinka täydellinen se saattaisi olla ja sen tulisi olla. Ihanne on häntä niin lähellä, vaan kuitenkin saavuttamattomana; hän kohtaa todellisuuden kylmän veden kun hän tahtoo sitä suudella ja syleillä. Hän ei sitä saavuta, ennenkuin taivaallinen ikävöiminen on kuluttanut kaiken maallisen pois hänen olennostaan. Silloin hän sen omistaa — Jumalan luona. Hän on poissa — Jumalan luona —, ja dryadit, luonnottaret, jotka keräytyvät valittamaan kuolleen ympärille, eivät löydä häntä, vaan kukan, uudestaan saavutetun viattomuuden vertauskuvan.

Hermionen ääni oli taipuva ja kaunis; vaikutusta lisäsi tyyneyden ja lämmön omituinen, suloinen sopusointu. Ajatusten ryntäävä joukko, mielikuvituksen lisääntynyt voima, sydämen vilkkaampi tykytys eivät olleet jouduttaneet sanojen lausumista; ne kehittyivät kuin kultaisten vitjojen silmukat toinen toisensa perästä ystävien kuultaviksi. Filosofin tytär oli hurmaava tällä hetkellä; vakavuus lepäsi hänen otsallaan, sielun ihastus sytytti miettiväisiin silmiin korkeamman, henkevämmän loisteen ja valoi pyöreille, vaan vaaleille poskille purppuraisen punan, joka muistutti iltaruskon kajastusta jäätasangolla; hänen suunsa hymyili, hänen liikkeensä olivat tyyneitä kuten hänen sanansakin; mitä jaloin ujous yhdistyi hänen ihanamuotoisen vartalonsa tiedottamaan ylevyyteen ja arvokkaisuuteen, ja hänen antiikkinen pukunsa oli ikäänkuin sen puhtaana, laantuvana kaikuna.

Kun hän oli vaiennut, oli pihalla kaikki hiljaa. Alkmeene oli poistunut, linnut olivat lakanneet laulamasta, ainoastaan suihkukaivo lorisi kuten ennenkin. Vaan vaitiolon katkaisi tuntematon ääni. Karkeaan filosofinmantteliin puettu vieras seisoi nuorten naisten edessä.

KYMMENES LUKU.

Filosofin koti.

(Jatko).