He näkivät hänen iäkkäät, ryppyiset kasvonsa ja kuulivat hänen lausuvan:
— Antakaa rohkeuteni anteeksi, te nuoret naiset ja sinä Hermione, filosofin tytär, jonka minä tunsin sanoistasi. Minä olen vieras, joka äsken tuolla aulassa odottelin isääsi, vaan jota suihkukaivon viileys ja kauniit kukat niin suuresti houkuttelivat, että uskalsin tunkeutua tänne… Minun rohkeuteni lisäytyi nähdessäni, että täältäkin on nyt poissa tuo kateellinen portti, joka vielä vähän aikaa sitte kaikkialla erotti naisten ja miesten pihat toisistaan. Vahvan ja kauniin sukupuolen väli muodostuu vapaammaksi, sydämellisemmäksi, tasa-arvoisemmaksi, jos saan päättää omista kokemuksistani… Ja tämän seikan rohkaisemana uskallan astua vielä rohkeamman askeleen ilmoittamalla teille, että olen kuunnellut ja mielelläni tahdon yhtyä keskusteluunne.
— Sitä me toivommekin. Ateenan naiset kunnioittavat vielä filosofinmanttelia. Istu joukkoomme.
— Ukot mielellään pakinoivat. Älkää panko sitä heille pahaksi! Se tulee iän mukana, jatkoi tuntematon leikillään. — Vaan nyt pitemmittä esipuheitta asiaan. Minäkin tahdon puhua Narkissoksesta. Hermionen selitys siitä tarusta on minua hämmästyttänyt. Olen lukenut tarun satoja kertoja aavistamattakaan, että siinä saattoi olla sellainen ajatus. Mutta sama selitys on nyt johdattanut mieleeni toisen, lähellä olevan selityksen, joka suoraan sanoen hämmästyttää minua vielä enemmän. Vastaa minulle, Hermione, eikö jokijumala Keefiisos ollut tuon nuorukaisraukan isä?
— Oli.
— Hänen uurnastaan virtaava joki, … tarkoitan itse
Keefiisos-jokea … missä se on?
— Täällä Ateenan vieressä…
— Minun isälläni on maatalo Keefiisoksen rannalla, lausui Ismeene. —
Terve tuloa sinne, hyvä filosofi.
— Minä kiitän sinua. Vaan asiaan. Myönnät siis, Hermione, että
Narkissosta voi sanoa tavallaan Ateenalaiseksi?
— Sen myönnän mielelläni.