Herennius katsoi äänetönnä eteensä. "Itämaille pitää minun saada luja muuri parttilaisia vastaan", jatkoi keisari, "ja luulen sinun voivan rakentaa minulle sen."
"Cesar", sanoi Herennius vapisevalla äänellä, "sinun luottamuksesi liikuttaa minua syvästi, mutta vanhuuteni johdosta pelkään, ett'en enää voi oikein tyydyttävällä tavalla osottaa ansaitsevani luottamustasi."
Keisari pudisti päätänsä.
"Minä en voi olla ilman sinua eikä sinun pidä kieltäytyä — mutta", lisäsi hän, "mutta sanani ovat kuitenkin vaan pyyntö, johon voit evätä, hyväntahtoisuuteni sinua kohtaan sen johdosta mitenkään muuttumatta."
"Sittenpä anon sinulta, Cesar, ajatusaikaa", virkkoi Herennius.
"Sitä nyt saanet, mutta älä anna sen venyä liian pitkäksi, sillä nykyiset olot vaativat tarmokkaita miehiä, eikä niitä suinkaan ole yltäkyllin valtakunnassa. Minä näen ponnistukseni käyvän turhaksi, työni menevän hukkaan, joll'eivät muut auta minua kuormani kantamisessa."
"Suokoot jumalat sinulle menestystä!" sanoi Herennius.
"Ja johdattakoot sinun mielesi luonnistuneesen päätökseen", lisäsi keisari. "Mutta lähtekäämme nyt takaisin vieraiden tykö. Kuka on tuo totisennäköinen neiti? Hänellä näyttää olevan jokin suru."
"Se on Calpurniuksen käly", vastasi Herennius, "puolisovainajani sisarentytär."
Keisari meni Julian luokse, joka punastui ujostuneena. Multa hänen lempeät sanansa rohkasivat Juliaa ja kohta syntyi heidän välillensä vilkas kanssapuhe, jonka ajalla nähtiin hallitsijan usein naurahtavan.