Hetken kuluttua ojensi hän Julialle kätensä jäähyväisiksi. "Tervetullut Roomaan", sanoi hän ystävällisesti. Hämillään keisarin hyväntahtoisuudesta loi tyttö silmänsä alas ja näki mustan haamun astuvan esiin. Hän kääntyi pikaisesti, ja samassa tuokiossa syöksyi hänen ohitsensa mies, jonka yläällä olevassa kädessä oli tikari. Salaman nopeudella pisti hänen päähänsä ajatus, että väijyttiin keisaria, ja samassa kuin ase putosi, heittäytyi hän kovasti parkaisten hallitsijan eteen, joka säikähtyen väistyi takaperin.
Nyt syntyi hirmuinen melu, "Cesar on murhattu, Cesar on murhattu!" huudettiin joka haaralta. Samassa oli Herennius vahvalla kädellään tarttunut murhaajaan; hän katsoi miestä silmiin — ja näki Agatonin kellanvaaleat kasvot.
"Sinä katala", huudahti Herennius hänelle, "tahdotko sillä tavalla loukata kestiystävyyttä!" Murhaaja ei vastannut mitään; hänen hehkuvat silmänsä hakivat keisaria.
Paikalla oli tämän ympärille kokoutunut tiheältä väkeä. Kalmankalpeana seisoi hän väkijoukon keskellä, sylissään pyörtynyt tyttö.
"Hänestä vuotaa veri", sanoi keisari. "Toimittakaa tänne paikalla lääkäri ja neidin palvelijattaria."
Julian olkapäästä tirsusi veri paksun silkkivaatteen läpi. Hänet pantiin sohvalle ja koettiin saada häntä jälleen virkoamaan.
Muutaman minuutin perästä avasi hän silmänsä. Hän ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut ja naurahti, nähtyään Marcellan ja Viktorian olevan polvillaan hänen sohvansa vieressä.
Nyt astui myöskin keisari hänen luoksensa.
Keisarin kasvot olivat vielä yhä kalpeat ja hänen huulensa värähtelivät.
"Sinä olet pelastanut henkeni", sanoi hän totisesti. "Ja olet sillä tehnyt enemmän kuin voit aavistaakaan. Cesarin kiitollisuus sinua kohtaan on ääretön ja katoomaton."