Kuolleen luona oli juhlallinen äänettömyys, jota ainoastaan paikalle kiiruhtaneiden palvelijain nyyhkinnät keskeyttelivät.
Silloin astui lehtimajaan äkkiä naisihminen, musta huntu kasvoilla. Hän seisattui kuolleen eteen ja katsoi sen sammuneihin silmiin. Hänen kätensä vavahtelivat suonenvedontapaisesti. Nyt vasta näytti hän huomaavan läsnäolijat.
Hän meni Viktorian luokse, kumartui häneen päin ja laski kätensä hänen olkapäällensä.
"Oletko Viktoria, Herenniuksen tytär?" kysyi hän hiljaa.
Viktoria nosti päätänsä ja säpsähti kovin, kun tunsi, kuka häntä puhutteli.
"Marcia!" huudahti hän, kääntyen Marcellaan päin. "Marcella, tässä on hänen ja minun onneni surma. Pelasta minut hänestä!"
Marcian kasvot värähtelivät suonenvedontapaisesti.
"Niin", sanoi hän, "minä olen hänen murhaajattarensa ja se vaivaakin minua niin kovin, että kiitän hänen kohtaloansa onnelliseksi."
Viktoria oli ääneti.
"Mutta", jatkoi Marcia, "yhdistäähän meitä yhteinen murhe. Olinhan minä samoin kuin sinäkin kiintynyt häneen, joka nyt istuu kylmänä ja hengetönnä edessämme. Älä sysää minua pois tyköäsi; minä tiedän tehneeni sinulle pahaa, mutta tiedän myöskin oman kipuni olevan suuren. Ojenna minulle kätesi, Viktoria."